Kolumni, Turun Sanomat

Ai että virkistivät ne pari lehtijuttua, jotka äsken luin. Kari Salminen arvioi pari viikkoa sitten (TS 11.5.) Quentin Meillassoux’n kirjaa Äärellisyyden jälkeen. Tutkielma kontingenssin välttämättömyydestä. Viime viikolla (HS 20.5.) Jussi Ahlroth kirjoitti esseen Kuka tappoi totuuden? Filosofeja syytetään, mutta vastaus löytyy lähempää.

Nämä nähtyäni tunsin syvää velvoitusta lunastaa lupaukseni, jonka kerran kolumnissani tein. Moni varmaan onkin odottanut kieli pitkällä, mitä on tulossa, kun vuonna 2013 kirjoitin: ”Oman aikamme mittakaava-ahdistus ja runsauden pula on jo toinen. Mutta siitä joskus toiste.”

Sekä Salminen että Ahlroth keskustelevat siitä yleisestä käsityksestä, ettei asioita sinänsä voi tavoittaa ja että totuus siksi on tavalla tai toisella suhteellista. Immanuel Kant osoitti jo 1700-luvulla, että ihminen on mielensä vanki. Viime vuosisadan postmoderni filosofia jatkoi toteamalla, ettei muureja rakenna vain mieli vaan myös kieli.

Salminen heittää, että ”filosofia on jäänyt myhäilemään taikapiiriinsä ja tietää paremmin kuin muut, että mitään ei voi tietää”.

Niin kuin Ahlroth otsikossaan antaa ymmärtää, ainakaan jälkimmäinen käänne, kieleen sulkeutuminen, ei ole olennaisesti filosofian vika. Postmodernismi ei tappanut totuutta, vaan havaitsi sen haihtuneen, kun se tarkasteli ”kulutusyhteiskunnan, median ja teknologian aikaansaamia muutoksia toisen maailmansodan jälkeisessä länsimaisessa maailmassa”.

Olen samaa mieltä. Juuri tuohon muutokseen aikoinaan viittasin mittakaava-ahdistuksella ja runsauden pulalla.

Usein väitetään, ettei ”nykyihminen”, ainakaan nuori sellainen, halua valita mitään nimenomaista tai liittyä mihinkään tiettyyn, koska se merkitsisi valintaa pois mahdollisten valintojen ylenpalttisuudesta. Jäisi runsauden sarvesta paitsi.

Enpä usko. Pikemminkin kuin haluttomuudesta kysymys on mahdottomuudesta. Runsauden pulassa ei erota, mikä olisi sen arvoista, että juuri siihen olisi syytä ottaa luja ote.

Mittakaavan sotkee ennen muuta media. Kaukainen ja läheinen, kevyt ja painava, korkea ja matala tulevat samasta tuutista. Ne käyvät päälle ja kohti samalla tavoin.

Miten voisikaan kokea vaikka sen, että on todellisempaa juhlia 100-vuotiasta Suomea tai 500-vuotiasta luterilaisuutta kuin viettää kiinalaista uutta vuotta tai hälouviiniä? Jos haluaisi valita, pystyisikö?

Tällainen postmoderni maailma on yksi juttu ja postmoderni filosofia toinen, vaikka ne päällekkäin menevätkin. Salmisen kommentoima Meillassoux pyrkii ulos ”tietämättömyyden puskasta”. Hänen mukaansa filosofian pitäisi keskustella todellisuuden perimmäisestä luonteesta.

Kirjansa alaotsikon mukaisesti Meillassoux on sitä mieltä, että välttämätöntä on ei-välttämätön. Ihmisen tasolla tästä seuraa, ettemme me tule oikein mistään emmekä ole mitään.

Meillassoux näkyy tuumaavan, että ellei filosofia sano todellisuudesta jotakin viimekätistä, sen tekee uskonto. Ja niinhän me täällä uskontopuolella teemmekin, joka tapauksessa.

Kristillinen usko ei kuitenkaan ole järin innostunut ”ikuisista totuuksista”, vaan Jumalan ei-välttämättömästä asioihin puuttumisesta yhden nasaretilaisen Jeesuksen kautta.

Tuo persoonallisen Jumalan kontingentti akti kiistää sen, ettemme me olisi mistään kotoisin. Ihminen on jotakin, kun hän on rakkauden teon kohde.