Kolumni Maaseudun Tulevaisuus 7.1.2022

Toivotan yleensä ”rauhallista uutta vuotta”. Mikä ettei onnellistakin, niin kuin fraasiin kuuluu, mutta rauhallisuus se vasta onnellisuutta  ruokkii.

Tai ruokkisi, jos saisi. Niin kotimainen keskusteluilmapiiri kuin kansainvälinen kanssakäyminenkin ovat rauhattomia: tulehtuneita, rähiseviä ja päällekäyviä.

Turun kaupunginteatterin dramaturgi Satu Rasila kirjoitti viime syksynä oivaltavan kolumnin (TS 10.9.21) siitä yhteisestä kokemuksesta , että nyt saisi huutaminen riittää. Kokemus on siis yhteinen, mutta siitä, minkä paasaamisen olisi jo aika loppua, ei harmi kyllä olla yhtä mieltä.

”Nyt riittää tämä tytöttely. Nyt riittää tämä toksiseksi maskuliiniksi haukkuminen.”; ”Nyt riittää tämä ilmastokriisistä jauhaminen. Nyt riittää tämä ilmastonmuutoksen vähätteleminen.” Ja niin edelleen.

Vastakkaisia vaatimuksia esittävät voivat hyvinkin edustaa toisensa pois sulkevia ääripäitä. Mutta eivät välttämättä: voi olla, että kysymys on ennen muuta korjausliikkeen suunnasta.

Kun jokin ”riittää”, se tarkoittaa, että sitä tai siitä on riittävästi kuultu. Kun se piisaa, voidaan ottaa askeleita jo toiseenkin suuntaan ja monipuolistaa kuvaa.

Demarien mielestä vuoden 1948 eduskuntavaalien alla riittivät muun muassa ”mielipideterrori ja pakkodemokratia”. Voitollinen ”Jo riittää!”-kampanja oli tähdätty kommunisteja, aikansa ääriliikettä, vastaan. Kampanja ei tarjonnut vaihtoehtoista yksipuolisuutta, vaan paluuta normaaliin moniäänisyyteen ja tavalliseen politikointiin.

Luterilaisen kirkon tärkeimmässä tunnustuskirjassa on siinäkin oma riittämiskohtansa. Augsburgin tunnustus toteaa, että ”kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta”.

Kesti kuitenkin yli 400 vuotta, ennen kuin lausahdusta alettiin pitää yhteyshakuisena ja ”riittämistä” ekumeenisena kutsuna. Vuosisadat oli keskeistä todistella, että toiset ovat väärässä, yksimielisyys ei riitä eikä ykseydellä siis ole mitään edellytyksiä.

Kirkon historiassa on selvempikin esimerkki, mihin joudutaan, kun mikään ei riitä. Harhaopeiksi eli heresioiksi nimitetyt hairahdukset perustuvat liioitteluun. Heresian kantasana hairesis tarkoittaakin valitsemista, osan puhtaaksiviljelyä kokonaisuuden kustannuksella.

Harhaan mennään, jos monimutkaisiin ongelmiin tarjotaan yksinkertaisia ja yksioikoisia ratkaisuja – malliesimerkkinä ympäristökysymykset. Kattavalle keskustelulle sen sijaan riittää tilausta.

Osuvin toivotus taitaakin olla: ”Rauhallista keskusteluvuotta!” Siinäpä on haastetta riittämiin.