Kolumni Sana-lehdessä 20.12.2018

Lapsenlapseni oli 2½-vuotias, kun lauloin hänelle virttä 32. Sitä, joka alkaa ”Me lapset pienet riennämme nyt Betlehemin seimelle” ja jota sen vuoksi nimitetään lasten jouluvirreksi. Mitä hän siitä piti? ”Itkettää se laulu. Se on itkulaulu.” Minusta se tarkoittaa, että hän piti siitä. Se liikutti.

Tuskin Hans Adolf Brorsonin sanat tai Väinö Kanteleen käännös vaikuttivat sellaisenaan, vaan yhdessä Armas Maasalon kuulaan melodian kanssa. Onhan se hieno. Ja ihan omiaan silloin, kun riennetään katselemaan ja rukoilemaan.

Tuollainen joululaulun kuuluu olla. Koska maailma on joulun vuoksi perusteellisesti toisenlainen kuin se muutoin olisi, erilaisuuden sopii soida. Parhaissa joululauluissa ”näkee unta ihmiskunta oikeasta itsestään”, vaikkei juuri tuo ilmaisu jouluisesta laulusta olekaan. Niissä katsotaan maailmaa uusin silmin.

”Kauneimmiksi joululauluiksi” nimitettyä parhaimmistoa ei kokoonnuta laulamaan ja kuulemaan sen vuoksi, että laulut olisivat pirteitä tai hauskoja. Mieluummin siksi, että ne ovat pysäyttäviä ja hiljentäviä. Miksei vaikka itkulaulujakin. Yli miljoona suomalaista ei ole väärässä.

Jonakin vuonna Vexi Salmen Sydämeeni joulun teen jätettiin kauneimpien valikoimasta pois teologisesti epäilyttävänä. Jonakin toisena vuonna se äänestettiin suosikiksi. Tämä jälkimmäinen vuosi oli osuvampi. Kun mieleen hiljaiseen taas Jeesus-lapsi syntyy uudelleen ja kun sen myötä mieli on täynnä kirkkautta, on tavoitettu se universaalinen käänne, jonka kokemista me joka joulu kaipaamme.

Yliopistopappi Joseph Ratzinger nimitti vuonna 1964 pitämissään adventtisaarnoissa tuota käännettä läpimurtopisteeksi. Se on ”hetki, jona Jumala tuli ihmiseksi, hetki, jona ei tapahtunut pelkästään läpimurtoa luonnosta hengeksi, vaan Luojasta luoduksi”.

Tämä myöhempi paavi Benedictus XVI kuitenkin toteaa suorasukaisesti ja kaunistelematta: ”Nykymaailmassa meitä painaa kristinuskon tehottomuus: elettyämme kaksituhatta vuotta kristillistä historiaa emme näe mitään, mikä maailmassa ilmentäisi uutta todellisuutta, vaan kohtaamme samat kauheudet, saman toivon ja epätoivon kuin hamasta aikojen alusta.”

Vuoden 1914 jouluna oli yhtä numeroa pienempi Benedictus XV joutunut toteamaan tehottomuuden. Hän oli vedonnut suursodan osapuoliin, jotta ”aseet vaikenisivat edes sinä yönä, jona enkelit lauloivat”. Vetoomus torjuttiin, jopa virallisesti.

Mutta emmehän me tähän tyydy, kaikista pettymyksistä ja kaikesta voimattomuudesta huolimatta. Häikäilemättömän itsepäisesti me väitämme, että vaikka auringonkin silmä olisi sammunut, niin kuitenkin mieli hellä on kristityllä, kun joulu on, kun joulu on.

Vaikka ensimmäisen joulun läpimurtopiste ei laajentunutkaan Jumalan valtakunnaksi maan päällä, kaikkina sitä seuraavina jouluina väliseinä on kuitenkin ollut niin ohkainen, että se kuultaa läpi. Vaikkei joulun ja joulujen tehoa voikaan mitata, jouluisuus sitouttaa jääräpäisesti hyvyyteen. Jo vain se tehoaakin. Benedictus XV pettyi jouluyön suhteen. Mutta joulupäivänä 1914 jopa 100 000 länsirintaman sotilasta lopetti vihollisuudet, vaihtoi lahjoja ja lauloi yhdessä joululauluja.

Missä joulua lauletaan, siellä vihanpito vaarantuu. C. M. Lilliehöökin jouluvirressä seimelle eivät riennä vain lapset, vaan myös vanhat ja nuoret. Ja niinpä ”kyynel pyrkii hiljaa luomen alta vuotamaan juroltakin katsojalta”.

Se on itkulaulu. Itkettää se hyvyyden läpimurto.

Parhaissa joululauluissa ”näkee unta ihmiskunta oikeasta itsestään”.