Ihminen, missä olet?

Vihdoin löytyi nippu lastentarhassa tekemiäni piirroksia. Pelkäsin niiden jo hukkuneen jossakin muutossa. Tai hukkuvan viimeistään seuraavassa.

Muistin näemmä aivan oikein, mitä pienenä piirsin. Aiheita oli täsmälleen kolme. Nipussa on seitsemän autoa, neljä laivaa ja kuusi taloa. Yhdessäkään piirroksessa ei ole yhtään ihmistä.

Olen minä lapsukaisena silti piirtänyt myös sellaisen kuvan, jossa on koko meidän perhe. Tärkeimmät ihmiset – isä, äiti ja minä – isoina, siskot pienempinä.

Voin vain kuvitella, millaisille toinen toistaan sivistyssanatäyteisemmille tulkinnoille piirrokseni ovat alttiita. Itse katson kuviani vähemmän vakavahenkisesti.

Kyllä niissä inhimillistä elämääkin on tai vähintään viitteitä siitä. Jonkun talon piipusta tulee sauhua, melkein kaikkien autojen perästä pakokaasua ja laivojen korsteeneistakin savua.

Pienhiukkasten sekä hiilen, rikin ja typen oksidien reippaan tuotannon vastapainoksi piirroksissa on kohtalaisesti nurmikkoa. Ja kaksi puuta.

Autot, talot ja laivat sopivat kyllä lapsuuteen rannikkokaupungissa, mutta noin umpiurbaani en kyllä lapsenakaan ollut.

Kesämaisemani Virroilla oli ja on edelleen olennaista sielunmaisemaani. Ylä-Tulijoen ayrshirelehmät olivat vain niin kamalan paljon vaikeampia piirtää kuin keskelle paperia sutaistu laiva.

Piirrosilmaisuni on edelleen lastentarhavuosien tasolla. Nykyään saatan kyllä sotkea kokouspaperin reunaan myös jonkun kukan tai jopa ihmisprofiilin.

Varhaisten kuvieni olisi yhtä kaikki voinut ajatella viittaavan johonkin teknisen alan ammattiin. Niinhän ei käynyt eikä minulla sellaiseen vetoakaan ollut.

Moni kuvaa papin työtä sellaiseksi, joka edellyttää kiinnostusta ihmisiin. Vaikka oma kuvataustani onkin tässä suhteessa kyseenalainen, painotan silti ihmisten kunnioitusta. Sitä papilta ilman muuta vaaditaan.

Ehkä piirrokseni sittenkin ennakoivat sitä, mihin sittemmin päädyin. Talo on merimieskirkko, laiva on laiva ja auto on se pikkubussi, jota Rotterdamin satamassa ajoin. Ja joka toi ihmiset yhteen.