Hyväksyvä perusilme

Ortodoksinen sisarkirkkomme on äskettäin nostanut Sonkajanrannan ja Valamon Johannekset muistettavien ja kunnioitettavien pyhien joukkoon. Omaankin kirkkoomme kaavailtiin vuosituhannen vaihteessa muistopäiväkalenteria.

Sellainen auttaisi ottamaan opiksi meitä edeltäneistä kristityistä. Heidän lävitseen taittuva Jumalan armo ja rakkaus voisi saada meidätkin liikuttumaan ja liikkumaan.

Kirkolliskokous ei muistopäiväkalenteria kuitenkaan hyväksynyt. En tiedä, vaikuttiko siihen myös oma – hiukka näsäviisas – puheenvuoroni. Minusta kalenteri muistutti liikaa kirkkohistorian kertauskurssia. Painopiste saisi olla lähempänä omaa aikaamme ja kokemuspiiriämme.

Tulinpa arvostelleeksi myös Augustinuksen äidin Monican muistelemista 27.8., koska se tuntui turhalta yritykseltä perustaa ikään kuin kristillisempi kilpailija kaikkien arvostamalle toukokuiselle äitienpäivälle.

Tänä vuonna koen aivan toisin. Jotenkin vain tuntuu merkittävältä ja vähän merkilliseltäkin, että kun oman äitini syntymästä tulee ensi tiistaina kuluneeksi 100 vuotta, on myös Augustinuksen äidin muistopäivä.

Ellei sota olisi tullut väliin, äidistä ei olisi tullut sairaanhoitaja, vaan kasvitieteilijä tai biologian opettaja. Ellei hän olisi mennyt isän kanssa naimisiin, hänestä olisi olletikin tullut Lastenklinikan ylihoitaja. Mutta kun kävi niin kuin kävi, hänestä tuli kotimme ydin ja minun äitini sellaisena kuin hänet tunnen.

Äidin mielenlaatua kuvaa tapaus varhaisesta lapsuudestani. Äiti teki töitä keittiössä ja havahtui siihen, että olohuoneessa oli epäilyttävän hiljaista. Ovelta jo näkyi, miksi. Istuin takassa ja pöllyttelin tuhkaa päälleni ja lattialle. Lisäksi olin laskenut alleni.

Äiti nappasi minut oitis pesulle ja vaatteiden vaihtoon – tässä nyt ei ole mitään erikoista. Mutta jälkikäteen hän harmitteli reaktiotaan. Vahinkohan oli jo tapahtunut: olisi pitänyt antaa jatkaa vain, lapsi kun oli selvästi onnellinen.

Jo vuosikymmeniä sitten puolisoni totesi, että äidilleni oli ominaista ”hyväksyvä perusilme”. Tämä on olennainen havainto ja oivallus hengellisestä elämästä. Ei Espanjan kansallispyhimys ja kirkonopettaja Teresa de Jesús suotta huoannut, että varjelisipa Herra ”hapannaamaisilta pyhimyksiltä”.

Hengellisen elämän perusulottuvuus on yleinen myötämieli. Se on myös elämän silmämäärä kaiken kaikkiaan, koska elämää ja hengellistä elämää ei esiinny erikseen. Myötämieli ja hyväksyntä on kristityn elämänmuoto: jokainen ihminen on kunnioitettava ja koko maailma ihmeteltävä.

Joka on myönteisesti kiinnostunut kaikista ja kaikesta, myös pettyy. On kuitenkin eri asia langeta yleiseen hapannaamaisuuteen kuin – äidin sanoin ja teoin – protkottaa, purkaa harmia. Hyväksyvä perusilme ei ole jäykkä hymynaamio. Perusilme ilmaisee nimenomaisesti perustan, josta kaikki alkaa ja johon kaikki myös päätyy.

Kirkollamme ei siis ole virallista muistopäiväkalenteria eikä erityisesti nimettyjä pyhiä tai pyhimyksiä. Ehkei ajatuksesta kuitenkaan kannata kokonaan luopua. Reformaation alkuvuosikymmeninä saarnattiin pitkään myös pyhien elämästä. Hyvät esimerkit puhuttelevat ja Jumalan jäljet maailmassa houkuttelevat seuraamaan.

Joka tapauksessa meidän sopii muistaa Kristuksessa poisnukkuneita omia läheisiämme. Ja tehdä se, sekin, hyväksyvin perusilmein. Kunnioittavasti, kiinnostuneesti ja myötämielellä.