Kolumni Turun Sanomissa 13.9.2019

Pian piispanvihkimykseni jälkeen Ylen toimittaja Tiina Merikanto suostutteli minut televisio-ohjelmaan, jossa eläisin viikon peruspäivärahalla. Suostuin, vaikka hyvin tiesinkin, ettei viikko vielä mitään kerro.

Niukkuutta ehtii kyllä hiukkasen kokea, mutta itse asiassa niukkuuden on vain kokevinaan. Lähtötilanteessa jääkaappi oli täynnä, sähkölaskut maksettu ja kodinkoneet kunnossa.

Monet arjen ulottuvuudet jäivät simuloimatta, kun oli mentävä töihin. Ja siinäpä se: on siis työpaikka ja sen myötä palkka ja työterveyshuolto. Sosiaalisia verkostojakaan ei ole tarvinnut vippailemalla rasittaa.

Juuri tuota ohjelman lopuksi alleviivasinkin: toimeentulominimi on aivan eri maailma. Hyvin toimeentuleva ei lainkaan tavoita sen ehtoja, jos pudottautuu siihen tämmöisenään. Kaikkine varoineen, verkostoineen, koulutuksineen ja työpaikkoineen.

Tästäkin johtuu se empatiakuilu, jonka syövereihin on parisen viikkoa katseltu. Anu Kantolan ja Hanna Kuuselan tutkimuksen mukaan merkittävä osa Suomen rikkaimmasta promillesta etsii selitystä niukkuudelle oman maailmansa todellisuudesta. Heikoille joutuu, jos on laiska ja saamaton. Ahkera ja yritteliäs sen sijaan pärjää aina.

1990-luvun lama opetti muuta ainakin hetkeksi. Kuulin silloin rotary-esitelmän, jonka kärki jäi pysyvästi mieleen. Sen pitänyt liikemies heijasti seinälle kuvan Caspar David Friedrichin tunnetusta taulusta Vaeltaja sumumeren yllä.

Tässä yhteydessä se kuvasi esitelmöitsijän tietä syvään taloudelliseen kriisiin ja vaivalloiseen nousuun. Nyt hän vihdoin seisoi jälleen omilla jaloillaan ja pystyi tarkastelemaan kaikkea sitä, minkä oli käynyt läpi.

Vielä vahvemmin kuin esitelmä sinänsä mieleen jäi kuulijoiden reaktio: kaikki olivat hiiren hiljaa. Kertoja oli yksi joukosta, yksi meistä eikä noista. Notkot ja rotkot eivät olekaan joidenkin ihan muiden todellisuutta, vaan meidän ja minunlaisteni. Kaikkea voi tapahtua kaikille.

Kokemuksellista yhteyttä muihin ei uhkaa vain upporikkaus, vaan riskiryhmää ovat jo pikkuvarakkaat. Itse kukin on luonnostaan altis itseriittoisuuteen ja itsetyytyväisyyteen, kunhan vain tilanne sallii.

Vaikka voisikin olla itsetuntoa nostattavaa ajatella, että taloudellinen yläluokka olisi eettisesti muiden alapuolella, ei se niin ole. Me ja minunlaiseni emme ole sen kummempia.

Euroopan historian professori Laura Kolbe julkaisi viitisen vuotta sitten kirjan Yläluokka. Sen mukaan vanhoissa eliiteissä olivat kunniassa ystävällisyys, kohteliaisuus ja ulkoinen vaatimattomuus.

Vanha yläluokka tiesi ja tunnisti olevansa etuoikeutettu. Sen sijaan, että sillä olisi ollut tarvetta perustella asemaansa omilla ansioillaan, sillä oli varaa suhtautua heikommassa asemassa oleviin myötätuntoisesti.

Patruunakulttuurilta on mennyt yhteiskunnallinen tila, mutta uuden talouseliitin osoittamalle solidaarisuudelle olisi tilausta. Se edellyttäisi sen tajuamista ja tunnustamista, että olennaiset vaurastumisen edellytykset on saatu valmiina tai tuotettu porukalla.

Näin tapahtuukin. Supercell-miljonääri Ilkka Paananen totesi jokin vuosi sitten: ”Me ollaan saatu paljon apua yhteiskunnalta, ja nyt on meidän vuoro maksaa takaisin.” Niinpä Paananen ja Mikko Kodisoja perustivat Me-säätiön, joka toimii lasten ja nuorten syrjäytymistä vastaan.

”Me olemme säätiö, jonka mielestä maailmassa ei pitäisi olla ’meitä’ tai ’heitä’. On vain me.” Hyvin sanottu.