Henki ja yhteiselämä

Vuosi sitten oli perjantai ja kolmastoista päivä, kun kuuntelimme talvisodan muistokelloja Keski-Porin seurakunnan työyhteisön kanssa. Päivän huonoon maineeseen sopii, että piispantarkastus oli katkaistava siihen. Korona-aika alkoi eikä päätöstä näy vieläkään.

Pandemian rinnastaminen talvisotaan on tietenkin horjuvaa – itse asiassa kaikki rinnastukset talvisotaan ontuvat, koska sota itsessään oli niin poikkeuksellinen. Etenkin sen henki, jota aika ajoin yritetään nostattaa tai synnyttää uudelleen.

Talvisodan erityinen henki on fakta. Muutama vuosi sitten haastattelin kirjamessuilla Tuomas Teporaa, jonka Sodan henki – kaunis ja ruma talvisota (2015) osoitti, ettei ”talvisodan henki” ole mikään tyhjä hokema saati huono vitsi.

Ihmiset todellakin elivät ”nauttien hetkellisestä yhteisöllisyydestä”. Turussa jopa Crichton-Vulcanin telakan tulipunaiset kommunistit jakoivat uuden yhteishengen.

Yksituumaisuus oli kuitenkin hetkellistä. Heti taistelujen päätyttyä tappiosta alettiin syyttää Ruotsia, Suomen ruotsinkielisiä, Saksaa ja saksankielisiä, kutakin vuorollaan. Lopulta päädyttiin siihen, että herrojen vikahan se oli.

Ehkä taistelussa virusta vastaan on, yhtä kaikki, jotakin samaa kuin talvisotimisessakin. Ainakin väsymys ja turhautuminen. Ponnistelulla pitäisi olla päätös ja tulos, mutta kumpaakaan ei näy. Missä vika?

Vikaa voi toki olla jossakussa tai joissakin, jotka eivät ole hoitaneet tonttiaan. Enimmäkseen on kuitenkin kysymys siitä, että elämä on tautisempi juttu kuin mihin me olemme tottuneet. Ei vain sodassa vaan myös elämässä yleensä on paljon ylivoimaista.

Tuossa kuvassa näkyy isäni, se pitkä mies takaviistosta. Hän oli ainakin tammikuussa 1940 ruotsalaisen ambulanssin yhteysupseeri ja kuvassa juuri sen takia: ainoat talvisotaan liittyvät värikuvat ovat ruotsalaisen lääkärin Carl-Erik Grothin ottamia.

Isä ei kuitenkaan tullut juttuun ruotsalaisten kanssa ja pyysi päästä rintamalle. Sodan päättyessä hän oli kaukana Uomaalla. Vasta yhdeksän päivän päästä hän oli päässyt uuden rajan tälle puolen ja saattoi sähköttää vanhemmilleen elonmerkin.

Ponnisteluilla oli päätös, mutta tulokseen oli raskasta suostua. Tässä rinnastus pandemiaan ei osu kohdalleen. Vaikka ponnistelujen päätöksestä ei edelleenkään ole tietoa, hyvää tulosta ja tulevaisuutta on kaikki syy odottaa. Ihan hyvässä yhteishengessä.