Kolumni Turun Sanomissa 19.7.2018

Olin taannoin Kroken konsertissa. Kroke soittaa niin modernisoitua klezmeriä, että sitä tuskin sellaiseksi tunnistaakaan. Ehkei se sitä enää edes ole, mutta soittimet ja peitetyt päät liittävät sen yhä itäisen Euroopan juutalaisen kansanmusiikin perintöön.

Konsertti herätti ajatuksia. Tykkään sellaisesta musiikista, joka tekee niin. Ehkä reaktioni oli vähän vähäeleisempi, mutta silti saman suuntainen kuin mitä Tiina Lindfors (jälleen kadehdittavan hienossa) kolumnissaan viime viikolla (TS 10.7.) kirjoitti: ”Rakastan taidetta, joka räjäyttää, sulattaa ja herättää.”

Heräsin ajattelemaan auktoriteetin ongelmaa. Auktoriteettejahan jengi nykyään vierastaa jos mitä. Sen haittaamatta väki kokoontuu innolla tilanteisiin, joissa se antaa soittajille ja laulajille vähintään tunne- mutta usein myös asiajohtajuuden. Mitä itseisarvoisempi on viihtymiskokemus, sitä alttiimmin itse kukin antautuu johdateltavaksi.

En halua tulla kaapatuksi enkä halua että minulle sanellaan – saatan olla tässä suhteessa liiankin yliherkkä. Mutta ”rakastan taidetta… joka herättää”. Ek-staasi, itsensä ulkopuolelle tempautuminen, ei ole läheskään yhtä inspiroivaa kuin juuri – in-spiraatio, uuden näkökulman ja ajatuksen sisäänpuhaltuminen.

Minua Kroke inspiroi. Se musiikki. Ne hatut. Se näyttämön takaosan pimeys.

Tiedä häntä, mitä soittajat halusivat välittää ja mitä muut konsertissa kokivat. Minä inspiroiduin tuoreeltaan kirjaamaan muistiin, että ”klezmerihtävän musiikin ytimessä on sen Jumalan kaipuu, joka on osoittautumaisillaan läsnäolevaksi siinä esiintyjien takaisessa pimeydessä, jossa hän on läsnä – ja jonka todellisuuden soittajat hatuillaan tunnustavat”.

Myös Leonard Cohen soitti vanhoilla päivillään hattu päässä; ehkä kävin kaikilla hänen Suomen keikoillaan. Samat olivat mielteet ja ajatukset silloinkin. Ikiaikaisen juutalaisen tavan noudattaminen avaa uuden kokemushorisontin: tässä musisoidaan ja taiteillaan tämän ja tuon puolen rajalla.

Kuten Lindfors toteaa, kaikki tarjonta ei ole samanarvoista. Taiteelle on ominaista näyttää ja osoittaa jotakin sellaista, joka muutoin ei ole ilmeistä.

Tässä taide ja uskonto lyövät toisilleen kättä, antavat yläviitosen: Kroken ja Cohenin hatut eivät ole sattumaa. Uskonnollisella uskolla on omat silmänsä. Senkin näkökulmasta maailma näyttää toisenmoiselta.

Uskonnollisessa in-spiraatiossa Henki kirjoitetaan mielellään isolla, mutta ehkä kannattaisi enemmänkin ”jättää lukijalle minkä lukija itsekin osaa” (Wittgenstein). Juuri niin Cohen Armokirjassaan tekee: ”Oi hengitykseni hallitsija, luo ihminen sierainteni ympärille ja vie sydämeni kohti nimesi välttämättömyyttä.”

Kukin inspiroitukoon niin kuin inspiroituu, manipuloimatta. Ainoan oikean taidemaun auktoriteetiksi harva onkaan pyrkinyt sen jälkeen, kun August Ahlqvist-Oksanen mollasi Seitsemän veljestä ja iski kirveensä kiveen.

Kristillinen usko taas nähdään yleisesti auktoriteettirakenteena, ainakin suomalaisessa luterilaisessa muodossaan. Vuosisataisten pohdintojen ja keskustelujen tuloksia kun mielellään tarjottaisiin omaksuttaviksi valmiissa laadussaan.

Mutta viime kädessä kristinuskossakin taiteillaan kahden maailman rajalla, mysteeriä hallitsematta ja pyhää omistamatta. Tosin paljain päin, niin kuin meillä on tapana Pyhän edessä olla.