Hämmentävän lähellä

Harvoin jään sanattomaksi – mikä sinänsä on huono juttu, koska niin muille kuin itsellenikin tekisi hyvää, että vaikenisin enemmän ja paasaisin vähemmän. Aiemmin tässä kuussa jäin kuitenkin avuttomana sopertamaan, kun en ollenkaan osannut vastata haastattelijan kysymykseen.

Toimittajaa kiinnosti, missä erityisesti koen, että Jumala on lähellä. Menin aivan hämilleni, koska mieleen ei tullut yhtään mitään. Aloitin epäselvän ja poukkoilevan haravoinnin – koska en siis kuitenkaan rohjennut olla ihan vain hiljaa.

No tässä… Miten niin missä… Tykkään kyllä käydä kirkossa, olen vahvasti jumalanpalvelusriippuvainen… Kai missä vaan… Kyllähän tietysti jossain joskus kokee jotain erityistä, mutta ei siitä oikein osaa mitään sanoa…

Hämmästyin, kuinka hämmästynyt, hämilläni, hämääntynyt ja hämmentynyt olinkaan. Mutta hyvää sellainen tekee. Semmoiselle semminkin, jolla on taipumusta luulla, että häntä hänen ”monisanaisuutensa tähden kuullaan”.

Hyvää tekevä hämmennys toi mieleen sen ytimekkään rukousmuotoisen esipuheen, jonka Adriana Zarri kirjoitti runokirjaansa Rukoileminen on niitty. Zarri tuumaa, että jos me ”ryhdymme” rukoukseen, se osoittaa, että meidän on totisesti tarpeen rukoilla oman rukouksemme puolesta.

”Katso, meidän rukouksemme, pirstottuna rukouksiksi, on hedelmätön, sielua vailla. Siinä ei piile koko meidän olemassaolomme: se on tekemistä, silloin tällöin, sitä ja tätä – menemistä kirkkoon, polvistumista, puhumista kanssasi, kyllä sitäkin, mutta ei niin että sanoisimme sinulle kaiken mitä olemme.”

Kyvyttömyyttä vastata, missä erityisesti kokee Jumalan olevan läsnä, ei nähtävästi tarvitse pelkästään hävetä. Vaikka se perustuisikin vain yleiseen ja yhtäläiseen laimeuteen niin arkena kuin pyhänäkin, se siinä on kohdallaan, ettei Jumalan läheisyys ja etäisyys vaihtele.

Olkoon Jumalan läheisyys itsessään kuinka vakio tahansa, kokemus siitä sittenkin vaihtelee. Harvassa ovat ne, jotka eivät ”ryhdy rukoukseen”, vaan jotka voivat omasta puolestaan allekirjoittaa sen, mitä Zarri edelleen toteaa: ”Rukous on käymistä sisälle sinuun ja asioiden katselemista sinun silmilläsi.”

Kelttiläiseksi kristillisyydeksi nimitetyssä hengellisessä perinteessä puhutaan ”ohuista paikoista”, joissa Jumalan todellisuus on paremmin tavoitettavissa kuin muualla. Ilmaisu on oikein osuva.

Ohut paikka ei selvästikään ole jonkinlainen laskeutumisalusta, jonne tuolta puolen telakoiduttaisiin. Ohkaisuus viittaa siihen, että pinta alkaa kuultaa läpi ja paljastaa täällä-jo-olevan. Paikka paikoin ja aika ajoin: vaikka Jumala onkin koko ajan ja kaikkialla yhtä lähellä, inhimillinen kokemus kiinnittyy kuhunkin aikaan ja tiettyyn paikkaan.

Pintaa hioo ohueksi monikin seikka, mutta viittaan tässä vain kahteen. Ensiksikin on ilmeistä, että ohkainen paikka on usein kaunis. Kauneus syvällistää, se ei ole pinnallista. Ei kauneudesta voi olla piittaamatta, jos haluaa antaa ihmiselle mahdollisuuden kokea Jumalan läsnäoloa.

Toiseksi voi hyvinkin olla niin, että ohuin paikka maailmassa on se kohta, jossa ihmiset hätkähtävät toinen toisensa arvokkuutta ja havahtuvat toinen toisensa kunnioitukseen. Ottaessaan siinä toisen vastaan ”ottaa vastaan minut”, Kristuksen.

Joka puolestaan on Jumalan Läsnäolo koko ajan ja kaikessa.