Menas ja Kristus ikonimaalaus
Kolumni Sana -lehdessä 2.4.2020

”Hätä synnyttää eräänlaista jumalisuutta.” Niin totesi Jorma Heiskanen kirjassaan Kenttäpappina Kollaalla, jo alkulehdillä. Virke jäi oitis mieleen. Senkin vuoksi, että ”eräänlainen jumalisuus” on niin kutkuttava ilmaisu.

Koronaa edeltävänä aikana luin muutaman talvisotakirjan, yksi johti toiseen. Lukemani perusteella mikään ei viittaa siihen, että ajalle olisi ollut ominaista vain kevytjumalisuus. Saatesanojensa mukaan Heiskanenkin haluaa itse asiassa kertoa ”ajasta, jolloin elettiin lähellä Jumalaa”.

Kirjan lopussa kenttäpappi yrittää tulkita, mitä mielissä oikein tapahtui. Sellainen, joka on ollut kauempana taistelukentistä, ei saa siitä otetta: ”Monet ovat valmiit hylkäämään kaiken ’rintamakristillisyyden’, jotkut syrjäiset taas ilmeisesti kuvittelevat, että rintamalla elettiin kun kirkossa tai ompeluseurassa vienosti virsiä laulaen ja hurskaasti puhellen.”

Heiskasen mielestä rintamalla koettiin arvojen vallankumous suhteessa elämään ylipäätään. Ulkoa opittu ja lainattu ei enää toiminut. Vahvan omakohtaisen kokemuksen jälkeen ”kaikki eivät jaksa kuunnella puheita”.

Hätä ei siis vain synnyttänyt eräänlaista jumalisuutta, vaan elämän uhanalaisuus sai kokemaan elämän toisin. Olennaiseksi paljastui yhteys. Kotiin ja taistelutovereihin. Ja Kristukseen.

Viruksen nyt väijyessä hätä synnyttää eräänlaista yhteisöllisyyttä. Sekään ei ole vain ohutta ja epämääräistä yhteisyyttä, vaan koettua ja toimivaa yhteenkuuluvuutta.

Yhteys ei tässä tilanteessa voi merkitä yhteen kokoontumista, kun etäisyyttä on pakko ottaa, mutta hätä keinot keksii. Ehkä kekseliäs onkin se lähimmäisenrakkaus, josta kristilliset vuosisadat ovat tehneet itsestäänselvyyden. Hädässä ystävä tutaan.

Kun tauti toissa viikolla alkoi olla kuolemaksi myös Suomessa, meistä tuli ennen muuta kuolevaisia. Kuolema ei enää ole vain jokaisen periaatteessa välttämätön määränpää. Nyt meidät yhdistää kokemus elämän rajallisuudesta.

Kokemus elämän rajallisuudesta tahtoo kääntyä kysymykseen sen mielestä. ”Vastauksen täytyy olla sellainen, että sen turvin jaksaa elää ja olla joka hetki valmis kuolemaan”, vahvistaa Heiskanen.

Kristillisen uskon katsotaan olevan juuri tuommoinen vastaus, mutta ”kaikki eivät jaksa kuunnella puheita”. Sanat ja kuulijat väsyvät samaan tahtiin: mikä maaliskuun puolivälissä rohkaisi ja lohdutti, on saattanut painua taustaääneksi, josta ei mikään erityinen enää erotu.

Uskon vastaus on ennemminkin Sana kuin sanat. Kristinusko on Kristus-uskoa: Jumala ei selitä meille vaan samastuu meihin. Piinaviikolla ja pääsiäisenä kristitty katsoo Kristusta, joka ”eli ihmisenä ihmisten joukossa, alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti”.

Tähän päädyttiin myös Kollaalla: ”Sota on täysin käymätön ympäristö kaikelle hurskastelulle, mutta sielläkin tunnetaan se Kristus, jolle ei mikään inhimillinen kärsimys ole vierasta.”

Nytkin vastaus on samastumisessa Kipujen mieheen ja Sairauden tuttavaan. Lohdutus ja toivo on siinä, että me kuulumme yhteen paitsi keskenämme myös Jumalan kanssa.

Tämän samastumisen voima ei ole selitettävissä, koska se on selittämätöntä. Sitä paitsi ”kaikki eivät jaksa kuunnella puheita”. Parasta palata juurille ja keskittyä olennaiseen.

Älä hätäänny. Rukoile ja veisaa. Katsele Kristusta ja näe lähimmäinen. Luota ristin ja pelastuksen pääsiäiseen. Pese kädet.