Episkooppi, Tuore oliivipuun lehti 2/13

Rakenna rauhan kappeli,
se hullu mies, ken tappeli.
–          Otto Manninen

 

Isäni ei ollut teologi, ja ehkäpä juuri siksi opin häneltä ”teologien vesikauhun”, niin kuin latina sanatarkasti kääntyy. Ehkä olin tuoreista löydöistään innostuneen nuoren miehen tapaan ollut kovin tohkeissani jostakin jumaluusopillisesta totuudesta. Tai sellaisena pitämästäni.

Käsite on jäänyt elämään ennen muuta Philipp Melanchthonin vuoksi. Viimeisinä päivinään hän oli kirjoittanut lappuseen rohkaisevan ja lohdullisen näkökulman kuolemaan: ”Sinut päästetään vapaaksi synneistä ja vapautetaan teologien kitkeryydestä ja raivosta.”

Pystypäätyinen paremmin tietäminen ja tarkkarajainen oikeassa oleminen ei kuitenkaan ole vain teologien helmasynti. Ehkei edes ensisijaisesti heidän. Yleensä opiskelu laajentaa näkökulmaa. Toisaalta se auttaa kunnioittamaan aikaisempia keskusteluja ja ajatusponnisteluja. Toisaalta se tuo näkösälle, kuinka kukin aika ja tilanne ovat vaikuttaneet siihen, mitä ja miten on milloinkin tullut sanoitetuksi.

Kovasärmäisyys ja teräväpiirtoisuus ei sinänsä todista, että mielipide on oikea. Eikä se, ettei kannasta luovuta eikä tingitä. Parikymmentä vuotta sitten piirtelin yhteen artikkeliin nelikentän, jonka kahdessa ruudussa en viihdy ja joista häipymistä suosittelisin muillekin. Toinen on ahdas dogmatismi ja toinen ahdas liberaalisuus. Kumpikaan ei tunnista omien mieltymystensä edellytyksiä eikä kumpikaan tunnusta toisensa pyrkimystä edistää hyvää ja oikeaa.

Kaikenmaailman melanchthonit ovat ahtaalla näiden kahden välissä. Eipä itse Melanchthoniakaan juuri siteerata, vaikka juuri hän on kirjoittanut evankelis-luterilaisen kirkon päätunnustuksen Augustanan. Suomalainen Wikipedia suo hänelle vaatimattomat 10 riviä ja heittää: ”Opillisten riitojen aikana huomattiin Melanchthonin haparointi opillisissa asioissa.” Ei siis kyllin jyrkkä eikä jäykkä, vaan yrittäessään ymmärtää ja pitäessään kompromisseja mahdollisena sen kuin ”haparoi”.

Lappunen teologien raivosta löytyi kuolleen Melanchthonin vasemmalta puolen. Oikealla olevassa puolestaan luki: ”Menet valoon, näet Jumalan, katsot hänen Poikaansa ja opit ne ihmeelliset salaisuudet, joita et tässä elämässä ole voinut ymmärtää.”

Asemointi ei takuulla ollut sattumanvarainen. Oikealla on varsinainen ja se mihin päästään, vasemmalla epävarsinainen ja se mistä päästään. Oikealla on suora näkeminen ja oikea tietäminen, vasemmalla väärä varmuus ja liika itseluottamus.

Ei passaa olla kovin järin, kun ei ole perillä. On syytä haparoida, jotta pääsisi perille.