Kolumni Sana -lehdessä 21.2.2019

Helmikuussa 1953 paappani piti Säästöpankkien Keskus-Osake-Pankin tilinpäätöspäivällisillä puheen, joka sittemmin julkaistiin painettuna otsikolla Hyvän tahdon ilmapiiri.
Puhe huipentuu kertomukseen isoisäni hyvin tuntemasta liikemiehestä, joka kerran oli ennen perhettään maalla lomalla. Tämä käytti tilaisuutta hyväkseen ja ”mietti elämänsä tarkoitusta ja olemisen ongelmia seitsemän päivää ja osan öitä”.
Epämääräisyyksien ja umpikujien jälkeen ”jäljelle jäi vain yksi selvä ja arvoltaan epäilemätön elämän prinsiippi, jonka hän kiteytti yhteen sanaan hyvyys”.
Sikäli kuin kysymys olisi vain jostakusta paapan nimettömäksi jääneestä ja jo ammoin kuolleesta tutusta, lopputulos tuntuisi vain lievästi kiinnostavalta. Suomalaisia puheita -kirjan alamarginaalissa on kuitenkin käsin kirjoitettu tarkennus: ”Paappa itse.”
Hyvyys on totuuden ja kauneuden ohella yksi antiikin filosofian perusarvoista. Käytännöllisen filosofian cum laude -arvosanan isoisäni opintokirjaan on kuitannut itse Edvard Westermarck, joka ei omassa ajattelussaan ollut mikään kirkon ihminen, pikemminkin päinvastoin.
Hyvyyteen päätynyt paappani katsoi menettäneensä kristillisen uskonsa juuri opiskeluaikana. Uskon puutettaan hän piti onnettomuutena – varmaankin myös siksi, että hän aivan tavattomasti arvosti äitinsä sivistynyttä ja lämmintä hurskautta. Ja hyvyyttä. Hyvyyttä varsinkin.
En ole siitä uskon menettämisestä niin varma: siksi edellä kirjoitin ”katsoi menettäneensä”. Ehkä paluutie sellaiseen kristillisyyteen, jonka itsekin itsessään tunnistaisi, olisi kulkenut juuri äidin hyvyyskeskeisen uskon kautta.
Kirkon uskontulkinta ei sata vuotta sitten kuitenkaan suosinut uusia avauksia, vaan alleviivasi ikiaikaisia perusteita. Pitkäaikainen arkkipiispa (1899-1930) Gustaf Johansson oli kriittinen jokseenkin kaikkia ajan ilmiöitä kohtaan.
Nyttemmin taas Bonhoefferin virsi hyvyyden voiman ihmeellisestä suojasta on laulettu melkein puhki. Kukapa sen kuluttaja ei tajuaisi, että hyvyyden voi yhtä hyvin kirjoittaa Hyvyydeksi.
Joka luottaa hyvyyteen ”selvänä ja arvoltaan epäilemättömänä elämän prinsiippinä”, on vähintään luottamaisillaan Hyvyyteen. Vaikka hyvyys ei olekaan Jumala, Jumala kyllä on Hyvyys. ”Hyvyyden voiman uskollinen suoja piirittää meitä” on silkkaa Jumala-puhetta.
Ruotsalainen piispa Martin Lönnebo on samaan tapaan tulkinnut nobelisti Albert Schweitzerin (1875–1965) ajatusta ”elämän kunnioituksesta” yleispätevänä periaatteena. Hänen mukaansa ilmaisu viittaa pelkän ilmiasunsa tuolle puolen. Sanat ylittävät itsensä, niin kuin mystiikan kielelle on ominaista. Missä lähestytään hyvän ydintä, siellä ei Jumalaa voi väistää.
Profeetta Miika tiivistää hyvyyskeskeisyyden näin (6:8): ”Sinulle, ihminen, on ilmoitettu, mikä on hyvää. Vain tätä Herra sinulta odottaa: tee sitä mikä on oikein, osoita rakkautta ja hyvyyttä ja vaella valvoen, Jumalaasi kuunnellen.”
Miikan katkelmassa on samaa klangia kuin virressä 600: ”Kun pahan valta kasvaa ympärillä, vahvista ääni toisen maailman.” Kristityn toismaailmaisuudelle on ominaista, ettei hän virity kuulostelemaan pahuutta ja pahaa puhetta ja suosimaan pahansuopaisuutta.
Sama Miika-sitaatti oli Saksan evankelisten kirkkopäivien motto vuosia sitten. Nyt taas sille on käyttöä arvojensa perään kyselevässä Suomessa. Hyvyyden ja elämän kunnioittamisen prinsiipit ovat ”selviä ja arvoltaan epäilemättömiä”.