Elämä uhkuu

Paitsi että ”näin on usein meidän hengellisessä elämässämme”, näin on myös elämässä yleensä. Jotkut tavat tai ajattelumuodot ovat vain syntyäkseen. Vasta jälkikäteen ne todetaan hyviksi ja vahvistetaan sellaisiksi.

Se kirkkovuoden jakso, jonka olen ollut havaitsevinani, ulottuu helluntaista juhannukseen. Sen pyhäpäivillä on kyllä vanhastaan ollut omat teemansa, olennaisetkin. Kaiken läpi ja yli lyö kuitenkin alkukesäinen riemu luomakunnasta.

Viime viikko alkoi kolminaisuuden ­päivästä, joka ei tosiaankaan ole mikä tahansa sunnuntai. Vaan eipä vain työ­toverini ollut valinnut aamuhartauteemme mitään kolminaisuus­virttä. Sitä vastoin lauloimme Paul Gerhardin hurmioituneet kahdeksan säkeistöä siitä, kuinka ”taas saapui suvi pohjolaan”.

Anna-Maija Raittilan raikasta suomennosta on ikävä kyllä turha etsiä omasta virsikirjastamme: se on Ruotsin suomenkielisen virsikirjan numero 200. Siellä ”rastaan huilu helisee ja kiurun laulu kirmailee kirkkaana, riemuisasti”.

Samanhenkinen on P. Mustapään runo Ylistys isänmaalle, jota hienompaa juhlarunoa satavuotiaalle Suomelle en usko olevankaan. Siinäkin kaikuu ”soitanto tiellä, kun kevät saapuu ja toivo”.

Alkukesä uudistaa talven myötä (tai uutisia kuunnellessa) virttyneen toivon ihan omia aikojaan. Ja vaikka tänään onkin jo kesäpäivänseisaus, tuskin toivo tähän pysähtyy. Hyvä niin, koska tulevaisuuden toivolle on tilausta.

Kevätkesän ja toivon yhdistelmä ei perustu järkisyihin – järki päinvastoin huomauttaa, ettei vaihtuvista vuodenajoista sinänsä voi päätellä mitään tulevaisuudenkuvaa. Ei voikaan. Kysymys on kokemuksesta, joka syntyy ihan itsestään.

Tätä kokemusta kannattaa kuitenkin puolustaa ja jopa lietsoa. Kirkkovuodessakin sille sopii antaa tilaa. Hyvyyden ja kauneuden tai kasvun ja elämän voittamisen kokemus auttaa tosipohjaiseen käsitykseen maailmasta.

Universumi ei ole mikään toivoton paikka ja taivaaton tila, kun siinä on tämmöinenkin aika.