Ei ole pakko ymmärtää

Kesän käsitehitti on ilman muuta ”intersektionaalinen feminismi”. Monesta se on myös käsitehirviö: sanat eivät selvästikään ole selvää suomea.

Kannattaa välttää ns. sivistyssanoja, jos haluaa tulla helpolla ymmärretyksi. Lainasanojen hankaluus on silti ennemminkin niiden vieraassa sisällössä kuin oudossa kielimaailmassa.

Niinpä jokseenkin jokainen suomalainen puhuu sujuvasti ”laktoosi-intoleranssista” eikä yhtään pane pahakseen sanan vierasperäisyyttä. Kun maha ei maitoa kestä, ilmaisun kyllä oppii.

Ja kääntäen: vaikka sanat olisivat kuinka kotoperäisiä tahansa, niitä ei ymmärrä, jos ne liittyvät sellaiseen elämänmuotoon, johon ei ole kosketusta.

On selvää, että perinteisen maanviljelyn sanasto muuttuu vieraaksi. Mikä onkaan ”sahra” tai edes ”hakamaa”? Mutta tuskin modernikaan maataloustermi ”kuttu- ja uuhituki” monelle kaupunkilaiselle avautuu, niin selvää suomea kuin se onkin.

Uskonnollisen kielenkäytön vakiintunut kompastuskivi on ”vanhurskaus”. Sen verran yleensä tiedetään, ettei se tarkoita vanhaa ja hurskasta, mutta mitähän sitten?
Monessa muussa kielessä saa apua siitä, että mieleen tulee oikeus tai oikeuttaminen. Englanniksi ”vanhurskauttaminen” on ”justification” ja ”justify” tarkoittaa sekä ”vanhurskauttaa” että ”oikeuttaa”.

Kun Jumala vanhurskauttaa, hän siis vahvistaa, että meillä on oikeus olla. Kyllä meidän nyt kelpaa, kun meidät on todettu kelvollisiksi.

Kristillinen Jumala-usko ei kuitenkaan ole ensisijaisesti ymmärtämisen elämänmuoto. Olennaisempaa on jonkinmoinen alttius vaikuttua ja jonkinlainen pyhän taju.

Ei tarvitse ymmärtää, mitä onkaan efektiivinen ja mitä forensinen vanhurskauttaminen. Tuommoiset käsitteet voi huoletta jättää oppineille.

”Käsite pyrkii alistamaan; kuva esittää kutsun” (Clodovis Boff). Me vaikutumme, kun me altistumme pyhille kuvauksille.

Mitä jos ”vanhurskauttaminen” ei olekaan käsite, vaan ennemminkin kirjaimista tehty kuva? Jospa se ei haluakaan alistaa ymmärtämään, vaan kutsua ihastelemaan Jumalan ihmisrakkautta?