Kolumni Turun Sanomissa 16.5.2019

Burkina Fasossa tapettiin sunnuntaina messua toimittava katolinen pappi ja viisi seurakuntalaista. Vaikka hyökkääjät kirkon lisäksi polttivatkin myös kahvilan ja ryöstivät terveyskeskuksen, väkivalta kohdistui selvästi kristittyihin ja kristinuskon harjoittamiseen. Isku uutisoitiin näkyvästi myös Suomessa.

Pari vuotta sitten jaoin autokyydin Düsseldorfista Münsteriin kardinaali Philippe Ouédraogon kanssa. Ouagadougoun arkkipiispa kertoi Burkina Fason pääkaupungissa äskettäin tapahtuneesta terroriteosta. Sillä näytti olevan jonkinlainen uskontotyyppinen tausta, vaikka niin tekijöiden kuin uhrienkin uskonto oli sama.

Me matkustimme Münsteriin, koska siellä pidettiin katolisen Sant’Egidio-järjestön organisoima vuosittainen uskontojen rauhankokous. Paikan päällä menin seuraamaan paneelia, jonka aiheena oli Marttyyrius kristittyjen muistossa ja todellisuudessa.

Oli omituista kuunnella ihmisiä, joiden mielestä on normaalia joutua vainotuksi kristillisen uskonsa tähden. Albanialainen pappi Ernest Simoni Troshani sai maan kommunistisen diktatuurin aikana kuolemantuomion, joka kuitenkin lieveni 28 vuodeksi vankilaa ja pakkotyötä. Kestävyys ja kärsivällisyys teki hänestäkin kardinaalin kolmisen vuotta sitten.

Kristityt ovat paitsi maailman suurin myös ilmeisesti sen vainotuin uskontokunta. Kristinuskon kannalta on oikeastaan kunniakasta, että Albanian tapaiset diktatuurit säännönmukaisesti kokevat sen vaaralliseksi vastustajakseen ja pyrkivät polkemaan sen maahan. Kristityn ihmisen kannalta jalkoihin joutuminen on kuitenkin kivuliasta ja usein hengenvaarallista.

Yleinen mielikuva lienee, että kristityt ovat erityisen ahtaalla tietyissä muslimimaissa. Lähi-idän vuosituhantinen kristillisyys onkin vaarassa käytännössä hävitä. Kun elämä käy sietämättömäksi ja uhanalaiseksi, ei auta kuin muuttaa maasta.

Satojen vaikutusvaltaisten muslimioppineiden vuonna 2016 allekirjoittamalla ”Marrakeshin julistuksella uskonnollisten vähemmistöjen oikeuksista islamilaisessa maailmassa” on päinvastainen tavoite. Sen loppuhuipennus vaatii, että ”uskontoa ei saa käyttää välineenä, joka antaisi oikeuden millekään uskonnollisten vähemmistöjen oikeuksien heikentämiselle islamilaisissa maissa”. Esimerkkiä näyttävät vaikkapa Oman tai Arabiemiraatit, jossa paavin messuun osallistui helmikuussa 135.000 kristittyä.

Maallistuneet länsimaat ovat yleensä olleet kritiikissään marrakeshilaisia saamattomampia. Täälläpäin kristillisyys näyttää usein assosioituvan kolonialismiin ja ristiretkiin, antisemitismiin ja islamofobiaan tai valtaan ja vallankäyttöön ainakin. Hindunationalismin ahdistamat Intian kastittomat kristityt tai terrorin uhriksi joutuneet burkinalaiset katoliset kärsivät mielikuvista, jotka eivät heihin ollenkaan sovi.

Helsingin Sanomissa julkaistiin (12.5.) laaja artikkeli ”vanhoilliskristittyjen” ja kansallismielisten populistien lähentymisestä. Kun jutun alussa viitataan kristittyjen vainoamiseen, tullaan ruokkineeksi mielleyhtymää, jonka mukaan kysymys kuuluisi vain vanhoilliskansalliseen agendaan. Britanniassa erityisen valpas näyttää kuitenkin olevan vasemmistoliberaali The Guardian.

Rotuun, kansallisuuteen, kulttuuriin tai sukupuoliseen identiteettiin pohjautuva syrjintä, sorto ja vaino on kaikeksensa tuomittavaa. Sitä ei tee oikeutetuksi myöskään se, että se perustuu uskontoon. Ei edes kristinuskoon.