Kolumni Turun Sanomissa 11.1.2019

Muistan, kuinka lapsen vuosisadalla tavattiin kauhistella aikaisempien aikojen lapsikäsitystä. Lapsi kun ei ennen ollut lapsi, vaan pienikokoinen aikuinen – näkyihän se taiteessakin. Velázquezin Hovinaisia-maalauksessa viisivuotias prinsessa Margarita Teresa ei suinkaan ole tullut tervehtimään vanhempiaan kurahousuissa, vaan aikuisen hovinaisen silkkimekossa.

Huh huh, päivitteli 1900-luku vielä puolenvälinkin jälkeen. Mutta alkoi sitten valmistella aikuismuotoisuuden paluuta. Adultomorfismi iski takaisin, kun lasta alettiin kuvailla – ja siis myös kuvitella – kompetentiksi toimijaksi.

Nykyään lapsukaisilla onkin rankkaa. Varhaiskasvatussuunnitelman perusteiden (2016) mukaan 0–6-vuotiaat ”lapset suunnittelevat, toteuttavat ja arvioivat toimintaa yhdessä henkilöstön kanssa. Henkilöstö huolehtii siitä, että jokaisella lapsella on mahdollisuus osallistua ja vaikuttaa.”

Itse pääsin lastentarhassa paljon vähemmällä. Se keskittyi enemmän semmoisiin juttuihin, jotka Lasten oikeuksien yleissopimus sittemmin muotoili näin: ”Sopimusvaltiot tunnustavat lapsen oikeuden lepoon ja vapaa-aikaan, hänen ikänsä mukaiseen leikkimiseen ja virkistystoimintaan sekä vapaaseen osallistumiseen kulttuurielämään ja taiteisiin.”

Lasten aikuistaminen ei kuitenkaan ole tietoisen pahantahtoista. Sitä ruokkii mielikuva, että ennen lapsia opetettiin vain ”kaatamalla tietoa päähän” ja kasvatettiin heitä kuuntelematta. Terkkuina tuosta kamalaksi mielletystä menneisyydestä voin omasta kokemuksestani kertoa, ettei kuvaus sovi opettajiini ollenkaan eikä vanhempiini senkään vertaa.

Lapsi saatetaan yhtä kaikki aikuistaa turvaan vanhemmiltaan. Nykyisen potilaslain mukaan alaikäisellä on oikeus määrätä omasta hoidostaan, jos hän hoitavan lääkärin mielestä on riittävän kypsä päättämään asiasta. Eikä vanhempi saa Kanta-palvelusta nähdäkseen yli 10-vuotiaan terveystietoja.

”Mulla ei ole muita omaisia kuin viranomaiset” oli joskus perhesuhteensa alkoholiin hukuttaneen ihmisen murheellinen toteamus. Nyt siitä on tullut virallinen ideologia: vanhemmat ovat uhka jo kymmenvuotiaan terveyssubjektin itsemääräämisoikeudelle. Oletusarvoisesti omainen uhkaa, kun taas terveysviranomainen suojelee.

Elleivät lapset koskaan tarvitsisi suojelua vanhemmiltaan, lastensuojelua ei olisi. Yleinen yhteiskunnallinen lähtökohta ei kuitenkaan voi olla se, että ”sinun lapsesi eivät ole sinun”. Lasten oikeuksien sopimus toteaa yksinkertaisesti, että vanhemmilla on ensisijainen vastuu lapsen kasvatuksesta ja kehityksestä, mutta jatkaa yhtä itsestään selvästi: ”Lapsen edun on määrättävä heidän toimintansa.”

Eniten lapsen lapsuutta uhkaa köyhyys. Maailmalla se pakottaa työhön ja aikuismaiseen vastuuseen kesken leikin. Meillä se estää harrastamasta, eristää joukosta ja yksinäistää jonnekin lapsuuden perheen ja saavuttamattoman ystäväjoukon väliin.

Taloudellinen hyvinvointi ei sekään lapsuutta suojaa. Siinä kuin varhaiskasvatus ja koulu hoputtavat lapsia henkilökohtaisia oppimissuunnitelmia laativiksi oppijoiksi, markkinat tyrkyttävät heille paikkaa omaehtoisina kuluttajina. Pelit lopettavat leikit, ja rento lapsekkuus törmää varhain heräteltyyn seksuaalisuuteen.

Tykkään Jeesuksen kurahousuisesta vastakulttuurisuudesta. Sen mukaan taivasten valtakunta on lasten kaltaisten eikä aikuismuotoisten.