Tämä nimenomainen pyhäpäivä on aikoinaan saanut otsikon Jeesus herättää uskon, koska tämän on katsottu ilmaisevan, mikä päivän teksteissä on olennaista. ”Jeesus herättää uskon” kuulostaa yksinkertaiselta ja selvältä, mutta kautta aikojen on havaittu, ettei se niin yksinkertaista ja selvää olekaan. Herättääkö tosiaan? Ikään kuin itsestäänkö? Entä sitten minä, jonka uskosta kaiketi on kysymys?

Jonakin 80-luvun iltana Rotterdamin kirkolla merimies sanoi minulle, että hän haluaisi uskoa, muttei tiedä, miten siihen pääsisi kiinni. Vieläkin minua häiritsee ja hävettää, ettei minusta aivan ilmeisesti ollut apua. Puhelimme jotakin ja ajattelin, että olisi rauhallista (ja jotenkin asiallista) mennä istumaan toisen kerroksen kirkkosaliin, sen takariveille. Mutta eihän ollut: minulle se oli kotikenttä, hänelle ei, ja keskustelu lopahti siihen. Ehkä Jeesus olisi herätellyt uskoa, ehkä oli herätellyt jo, mutta nyt merimiespappi vouhotti väliin.

Sen verran tolkkua minulla kai sentään oli, etten yrittänyt antaa mitään lohdullista opillista vastausta. Vaikkapa siihen tyyliin, että kasteessahan pikkuruiselle lapsellekin annetaan usko ja että kaste liittää kirkkoon, joka itse asiassa on Kristukseen luottava uskonyhteisö. Olkoonkin niin – mutta ei siitä ollut kysymys. Kun joku kaipaa uskoa, jota elää, hän kaipaa uskon elämänmuotoa eikä tosiasialauseita.

Vielä minun nuoruudessani meidän kirkollamme ole suppea kristinuskon kokonaisesitys, jonka nimi oli – kieltämättä osuvasti – Kristinoppi. Sitä lainattiin ja sovellettiin ahkerasti myös siinä Nuorten rippikouluoppaassa, joka oli minunkin rippikouluni oppikirja. Uskon elämänmuoto jonakin tarpeellisena ja kaivattavana esitettiin suorasanaisesti ja kaihtelematta, rippikouluoppaassa näin: ”Jokaisen kehityksessä voidaan puhua heräämisestä, kääntymisestä, parannuksesta ja uudestisyntymisestä. Jokaisen on herättävä näkemään Jumalan suuruus, elämänsä tarkoitus ja omat syntinsä. Hänen on tehtävä parannus, käännyttävä ja otettava suunta Jumalaa kohti.”

”On herättävä” ja ”on tehtävä”, vieläpä jokaisen. Aikamoisia suorituksia eikä kovin helppoja – niin kuin tuona iltana Rotterdamissa myös koettiin. Haluaisi, muttei osaa. Eikä tiedä miten. Vaikka sitten sanotaankin, että ”Jeesus herättää uskon”, että Jeesus se uskon herättää enkä siis minä herättele itse itseäni, uskon elämänmuotoon ei selvästikään siirrähdetä ihan noin vain.

Päivän evankeliumi antaa ainakin yhden vihjeen siitä, miten sumu hälvenee ja miten kaikki piirtyy uskon horisonttia vasten. Sen mukaanhan ”yhä useammat uskoivat Jeesukseen kuultuaan hänen itsensä puhuvan” ja totesivat maannaiselleen, etteivät ”enää usko vain hänen puheensa perusteella”. Sen sijaan nämä yhä-useammat totesivat: ”Me olemme nyt itse kuulleet häntä ja tiedämme, että hän todella on maailman pelastaja.”

”Isak Isaksson, rakastatko sinä minua?”

Hampurin merimieskirkolla oli ensimmäisen maailmansodan aikaan assistenttina Isak isaksson, myöhemmin sukunimeltään Lejonmark. Hän on elävä – ja vakuuttava – esimerkki siitä, että ratkaisevaa saattaakin olla Jeesuksen kuuleminen. Hänen kuuleminensa, hänen omat sanansa, siitäkin huolimatta, että sanat tietenkin ovat välitettyjä eikä sillä tavoin omin korvin kuultuja kuin muinoin Galileassa ja Juudeassa. ”Jeesus herättää uskon”, kun joku ”kuulee hänen itsensä puhuvan”, kun kokee tulleensa hänen puhuttelemakseen.

Isak Lejonmark kertoo omasta havahtumisestaan toisaalta suhteellisen niukasti, mikä onkin viisasta: mikä on syvintä ja sisintä, ei juurikaan kuulu yleiseen jakoon. Toisaalta hän kuvaa käännettä riittävästi, jotta tulee ymmärrettäväksi, mistä on kysymys. Isak oli seilannut stavangerilaisena Jan Janssenina maailman meriä niin purje- kuin höyrylaivoilla parisenkymmentä vuotta. Elämä ei ollut kesyä eikä Isak sen enempää; muistosanoissaan legendaarinen merimiespappi Daniel Orädd kertoi, että Isakilla oli ollut nyrkki aika höllästi taskussa. Joskus karattiin laivasta niin kuin Etelä-Afrikassa tai Uudessa Kaledoniassa, joskus jouduttiin shanghaijatuksi niin kuin Chilessä, joskus saatiin laiva vain vaivoin pidetyksi pinnalla niin kuin jouluna Eddystonen edustalla. Isak Isaksson ei ollut sen vähemmän karski kuin aikansa merimiehet yleensäkään, ehkä jopa päin vastoin? Mutta niin vain hän tuli matkalla Englannin South Shieldsistä Amerikkaan lukeneeksi, mitä Jeesus Johanneksen evankeliumin viimeisessä luvussa sanoo.

Kuinka ollakaan, juuri Johanneksen evankeliumissa – Johannes-messussa kun me olemme. Vastaavasti kuin Pietari on hiilivalkealla kolmesti kieltänyt tuntevansa Jeesusta tai kuuluvansa hänen joukkoonsa, nyt Ylösnoussut kysyy häneltä kolmesti: ”Simon, Joonaan poika, rakastatko sinä minua?” Mutta kysymys ei olekaan kysymys vain Pietarille. Kysymys nykyistyy, se onkin kysymys lukijalle, Jeesus kysyykin Isakilta samaa. Myöhemmin Hampurissa (3.3.1913) Isak kirjoitti kokemuksensa runomuotoon. Värssyjä on jopa 13, mutta lainaan niistä (alkukielellä ruotsiksi) vain kolmea: ”I orden, som jag läste då / jag Jesu kärlek blottad såg. / Jag såg hans blick, jag såg hans sår, / Han sökte mig, och fann sitt får. // Det var just mig Han sökte då / just mig det var, Hans vilsna får. / Och herden var min Jesus god, / som sökte mig just där ombord. // Jag visste ej, hur kvällen gick, men stor var glädjen, som jag fick. / För första gång sen jag blev man. / Jag böjde knä inför Guds lam.”

Jeesus herätti Isakin uskon, mitenpä tuota muutenkaan voisi kuvata. Lähtiessään Merimieslähetyksen työhön hän omalla tavallaan noudatti myös Jeesuksen ja Pietarin keskustelun jatkoa; Jeesushan kehotti Pietaria ”hoitamaan hänen lampaitaan”. Oli hänen aikalaisseiloreittensa onni, että juuri Isak Isaksson ohjautui Hampurin merimieslähetykseen ja jäi sinne vihollismaahan – koko ensimmäisen maailmansodan ajaksi. Hän eli myötä ja teki työtä vankileireihin joutuneiden suomalaisten merimiesten hyväksi; kävipä hän jopa saarnaamassa englantilaistenkin merimiesten vankileirissä. Itsekin hän, perheineen, oli aliravittu ja sairasteli, mutta yhtä kaikki hän teki sen mikä tehtävä on. ”A man’s gotta do what a man’s gotta do”; John Waynen kuuluisa lause toimi Isak Isakssonin mottona jo aikaa ennen kuin John Wayne sen lausuikaan.

Kohti taivaan haminaa

Kun Jeesus herätti Isak Isakssonin uinuvan uskon, näkökulma maailmaan ja elämään muuttui toiseksi. Koska tuo tuollainen ”toinen” näkökulma on kattava, sitä voi hyvinkin kutsua elämänmuodoksi. Vastaavaa muutosta on jossakin kristillisessä perinteessä kuvattu sillä tavoin, että joku ”on alkanut rukoilla” – miksei siis voisi puhua ”rukouksen elämänmuodosta”? Rukousta väitöskirjassaan pohtinut suomalainen teologi (Antti Alhonsaari) tiivistää sen, mikä rukouksen elämänmuodossa on olennaista:  ”Rukoillessaan uskova saa itsensä yhä uudestaan katsomaan maailmaa tietyllä tavalla, jossa jokapäiväiset kokemukset sovitetaan siihen, minkä hän ajattelee olevan varsinainen todellisuus.” Kaikki se, mikä ”saa yhä uudestaan katsomaan maailmaa tietyllä tavalla” ruokkii jokapäiväisten kokemusten ja perimmäisen todellisuuden punoutumista yhteen. Rukouksen elämänmuotoa me nytkin ruokimme, kun me altistamme itsemme kaikelle sille, mitä messu on ja mitä siinä on tapahtuakseen.

Jokapäiväiset kokemukset ja perimmäinen todellisuus punoutuvat yhteen, mutta lopulta kysytään myös sitä, mihin yhdistyvät ainutkertaiset ja lopulliset kokemukset. Tai kehen: kun elämä, loppujen lopuksi, tulee rajoilleen, ”perimmäinen todellisuus” kaipaa nimeä. Jumalasta silloin puhutaan ja kun Jumalasta on kysymys, Jeesuksesta nähdään, mitä asiaa Jumalalla meille on. Jeesus ei vain herätä uskoa jostain tuolta eikä rukouksen elämänmuoto ole vain tapa elää tasaista arkea. Kristuksessa Jumala on meitä läsnä alusta loppuun, koko elämässä sen alusta loppuun, ja niin meidät luotsataan taivaan haminaan.

Lapsi on pudonnut kaivoon – ei muinaisessa Israelissa, vaan nykyisessä Suomessa. Hänet on saatu sieltä ylös, mutta selvästikin pahasti loukkaantuneena. Lähdet viemään häntä sairaalaan, jonne on parinkymmenen kilometrin matka. Kumman teet: asetat auton vakionopeuden säätimen liikennemerkkien edellyttämään kuutenkymmeneen (ja tietenkin hiljennät taajama-alueella viiteenkymmeneen, ellei sitten olla neljänkymmenen vyöhykkeellä) ja ajat vakaasti kohti sairaalaa? Vai panet oitis hätävilkut päälle ja ajat niin reippaasti kuin liikenne sallii ja kiiruhdat niin turvallisesti kuin vain voit?

Raamatun kaivokertomuksessa on helppo asettua automaattisesti Jeesuksen puolelle – ja jättää jopa huomaamatta, etteivät lainopettajat ja fariseukset itse asiassa väitä vastaan eivätkä muuten sano mitään muutakaan. Nykyaikaan siirrettynä tilanne kuitenkin poikii aika monta muttaa ja vaikkaa. Toimimme miten toimimme, perusteluissa ei voi väistää sanoja ’kuitenkin’, ’silti’ ja ’sittenkin’. Kaikki ne kertovat, että lain ja säännön noudattamiselle tai noudattamatta jättämiselle on tunnistettu hyviä syitä. Jotka joka tapauksessa vähän vaivaavat. Ja joskus vähän enemmänkin.

Jeesus, yhtä kaikki, on poikkeuksien mestari. Kerta kerran jälkeen hän joko puhuen tai (varsinkin) toimien pakotti läsnäolijat mielessään tunnistamaan ja tunnustamaan, että laki ei voi olla ristiriidassa sen kanssa, mitä inhimillisyys vaatii. Harvemmin tunnustus oli selvä ja suullinen, mutta käytöksestä kyllä näki, mihin oli päädytty. Joskus siihen, että jotkut vain häipyivät paikalta, joskus siihen samaan kuin äsken kuullussa evankeliumissa, että ”tähän he eivät kyenneet vastaamaan”.

Siinä kuin Jeesus ennen muuta teoillaan osoitti, mihin laki tähtäsi ja miksi sen kirjaimesta juuri siksi piti nyt poiketa, apostoli Paavali kirjoitti aihepiiristä napakan tutkielman. Galatalaiskirjeen taustalla on kyllä tietyn seurakunnan silloinen tilanne ja siellä käyty keskustelu, mutta Paavalin pohdinta on yleispätevää eikä jää ajan ja paikan rajoihin. Tänään kuulimme kirjeen yhden kohokohdan, joka päätyy sanoihin: ”Ainoa tärkeä on rakkautena vaikuttava usko.”

Tiivistys on rohkea ja se on radikaali: ihanko oikeasti ainoa tärkeä on rakkautena vaikuttava usko? Virke ei kuitenkaan ole mikään huolimaton lipsautus, vaan pian sen jälkeen Paavali jatkaa aivan samaa lakipohdintaa: ”Lain kaikki käskyt on pidetty, kun tätä yhtä noudatetaan: ’Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.’ (5:14); ja ”Kantakaa toistenne taakkoja, niin te toteutatte Kristuksen lain.” (6:2)

Rakkautena vaikuttava perusluottamus

Keski-Porin seurakunnan jumalanpalvelus on tänään myös lottaperinteen juhlamessu. Lottien työtä ja toimintaa ei niinkään kosketa päivän evankeliumin esiin nostama jännite lain ja inhimillisyyden välillä – tokko lottatehtävissä sellaisia tilanteita sen kummemmin tuli vastaan. Sitä vastoin tuo Paavalin tiivistys osuu aivan keskelle: ”Ainoa tärkeä on rakkautena vaikuttava usko.” ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi” ja ”kantakaa toistenne taakkoja” – tätä kaikkeahan lotta töissään toteutti.

Lotta Svärd -järjestön toiminta-ajatus kumpusi vahvasti ja ajan henkeä seuraten, kuin itsestään, kristillisestä elämänmuodosta. Niinpä ei suinkaan ole väkinäistä todeta, että lottien motivaatio oli peruspaavalilaista. Usko – siis luottamus Jumalaan ja hänen rakkauteensa – kääntyy lähimmäisenrakkaudeksi, toisten tarpeisiin vastaamiseksi, toisten taakkojen kantamiseksi ja toisten puolesta tekemiseksi. Tuota perusluottamusta ei lottatyössä ollut aina tai useinkaan tarvetta erikseen sanoittaa; tuskin sitä ja sen vaikutusta monesti edes tiedostettiin. Kun ”ainoa tärkeä on rakkautena vaikuttava usko”, tärkeää onkin juuri se, miten se vaikuttaa. Se näkyi, se tuntui; sitä voi kuvata ja siitä voi kertoa.

Niin kuin sotiemme veteraaneja kaiken kaikkiaan myös lottia on lottaperinteen kantajissa vain aniharvoja. Meille muille kysymys on aiempien sukupolvien arvokkaasta esimerkistä, ja moni meistä muistelee erityisesti jotakin sukulaistaan – niin minäkin. Molemmat tätini olivat lottia, toisen toiminnasta tiedän vain vähän ja toisesta aika paljon. Jatkosodan 21. prikaatin muistelukirjassa tämä tätini itse vähätteli tekemisiään: ”Puhelinlotan työ oli varmasti helpoimpia, mitä lotat sodissa suorittivat.” Totta varmaan sekin, mutten oikeastaan osaa vähätellä tuolloin vain 19-vuotiaan lotan työtä talvisodan Kannaksella. Enkä liioin olla vähän ihailematta hänen rauhallisuuttaan, kun koko prikaati jatkosodan loppuvaiheissa jäi vähäksi aikaa mottiin: kun keskuskaan ei voinut toimia eikä työtä siis ollut, tätini pani repun pään alle ja vaipui uneen puun juurelle. Hälytys – tosin väärä sellainen – vihollisen panssareiden vyörymisestä sai aikaan hetkellisen paniikin, mutta täti saatiin hereille vasta kun tilanne jo oli ohi.

Kanna vastuu ja toisen taakka

Kovat ajat ja värikkäät vaiheet synnyttävät tuhansia tarinoita. Osa niistä on vakavia, yleviä ja liikuttavia, osa taas hauskoja, hupsuja ja hölmöjäkin. Sellaista elämä yleensäkin on, siis kaikenlaista, mutta tiukan paikan tullen tämä elämän kaikenlaisuus nousee näkyviin sitä selvemmin. Tarinat kertovat, miten selvää silloin onkaan, kuinka yhtäläisiä me olemme ja miten yhteen me kaikenlaiset kuulumme. Tätini viestiryhmään kuului kolme sotilasta, siviiliammateiltaan maanviljelijä, mekaanikko ja työmies. Kolmesta lotasta yksi oli opettaja, toinen tehdastyöläinen ja tätini puolestaan ranskan pääaineopiskelija. ”Toveruus oli ainutlaatuista”, tätini kirjoitti.

Kun ”ainoa tärkeä on rakkautena vaikuttava usko”, kun ”kannetaan toinen toistensa taakkoja”, silloin ”rakastetaan lähimmäistä niin kuin itseään” ja (siis) ”toteutetaan Kristuksen laki”. Vaikka rauhan ajan tilanteet ovat enimmäkseen vähemmän konkreettisia ja vaikka suomalainen yhteiskunta on nykyisellään monimutkaisempi kuin vuosikymmeniä sitten, tuon kaltainen lottien perinne on paitsi seuraamisen arvoinen myös seurattavissa.

Harvemmin tulee vastaan sellaisia selkeitä ja yksinkertaisia auttamistilanteita kuin kuvitteellinen kaivoon pudonneen lapsen hoitoon vienti. Härkiäkään nostamaan, niin kuin Jeesuksen esimerkissä, meitä ei tarvita. Mutta erilaisten elämänkuilujen pohjalle joutuneet, toisten apua ja taakan kantamista kaipaavat, eivät ole jääneet jonnekin historiaan. Perinne jatkuu, niin lottien vastuun ottamisen perinne erikseen kuin kristillinen lähimmäisenrakkauden elämänmuoto yleensä. Ja, aina vain ja jatkuvasti, ainoa tärkeä on rakkautena vaikuttava usko.

En pääse millään eroon tästä lyhkäisestä tarinanpoikasesta, melkeinpä vain kuvasta, jos yhtään tuumin matkaa tekevän taluttamista. Ja sitähän minäkin täällä tuumin.

Tuollaisen jutun olisi tietenkin voinut kirjoittaa kuka vain, mutta se nyt kuitenkin on yhden viime vuosisadan vaikuttavimman filosofin kynästä. Ludwig Wittgensteinin irtohuomioita on koottu kirjaksi, jolla on varsin osuva nimi Yleisiä huomautuksia. Noiden huomautusten kokonaisuus piirtää kuvan henkilöstä – siis ihmisestä – joka koki vahvasti kulttuurin ja ylipäätään maailmanmenon muutokset. Ja jota myös Jumala askarrutti.

Niin että kun lukee tuommoisen vaellushuomautuksen eksymisestä ja saattamisesta, siinä kokee lukevansa jotakin sellaista, mikä pohjautuu harvinaiseen tarkkanäköisyyteen. Siinä on jotakin oivaltavaa, jotakin yleispätevää, jotakin jännästi Jumala-hakuista. Ja siis jotakin puhuttelevaa.

Juuri kun eniten tarvitsisi kanssakulkijaa, yksin vain on mentävä. Tämä se tässä tarinassa sykäyttää. Vaikka tuosta tapahtumakulusta syntyvät mielikuvat ovatkin monenlaisia ja erilaisia – mihin eksyttiin? millainen oli tasainen tie? mihin maisemaan tie päättyi? mistä näissä kaikissa on kysymys? – meillä on olennaisesti saman kaltainen kokemus tuen ja turvan katoamisesta.

Kokemus on tuttu: näin on usein meidän elämässämme. Näin usein myös meidän hengellisessä elämässämme, onhan sitä jo kuvattu virressäkin: ”Tie muuttui hämäräksi. Murehtien nyt havaitsen, taas olen eksyksissä. En oikein tiedä, missä” (SV 56:3). Ja sitten joku kumminkin vain heittää, että ”nyt Sinun on enää vain löydettävä tie täältä kotiisi”.

Hiippakuntamme piispa on johdonmukaisesti ja viisaasti kuvannut elämää pitkäksi kotimatkaksi. Kristityn vaellus on siitä outo kotimatka, että se suuntautuu kohti sellaista kotia, jossa kukaan ei vielä ole ollut. Sen kodin kodikkuus ei siis ole muistossa vaan toivossa. Sinne – juuri sinne, Isän kotiin – ”on enää vain löydettävä tie täältä”. Tie päättyi, tietä ei erota, mutta löytää se on tarvis.

Riippumatta siitä, millaista on meidän itse kunkin ”muukalaisten kotielämä”, ’koti’ viittaa tilaan, jossa olennainen on kohdallaan. Kodissa ei olla hukassa. Kotona ei olla ymmällä. Ollaan turvassa ja ollaan rauhassa.

Kun kerran koti on tuommoinen, ei ole mikään ihme, että juuri nyt tuntuu siltä, että tasainen tie on kuljettu loppuun ja että kun meille sanotaan ”nyt Sinun on enää vain löydettävä tie täältä kotiisi”, se murjaistaan vähän vinosti. Juuri nyt on vaikea rehellisesti kokea olevansa turvassa ja varmassa rauhassa. Juuri nyt on ilmeistä, ettei koti voi olla maailmalla eikä tämmöisessä maailmassa, vaan toisaalla.

Rauhattomuudessa ei kuitenkaan ole kysymys vain vallanhimoisista valtiojohtajista ja katkeroituneista kansanjoukoista, väkivallan kierteestä ja sen sellaisista, vaikkakin juuri sellaisista. Meidän mielenrauhamme ja kodin kokemuksemme vei jo hyvän aikaa sitten se loputtomien ärsykkeiden tulva, jolle me halusta itsemme altistamme. Tuskin kukaan on enää pitkään aikaan pystynyt keskittymään siihen, mikä on vain tässä ja nyt: vaikkapa jo näinkin pitkissä seuroissa mieli vaatii kuvia, kommentteja, viestejä ja uutisvirran tarkistamista. Mihin tässä tällaisessa maailmassa enää viittaakaan sana ’koti’, mihin paikkaan ja tilaan?

”Nyt Sinun on enää vain löydettävä tie täältä kotiisi.” Itse asiassa ei ole kummoinenkaan yllätys, ettei tietä näy: niin mainio kuin meidän elämänmuotomme onkin teknisesti ja etenkin tiedonvälityksellisesti ollut, merkityksiä se ei ole osannut osoittaa. Samainen Wittgenstein näki ongelman jo lähes sata vuotta sitten: ”Suhtaudun ilman myötätuntoa eurooppalaisen sivilisaation virtaan; […] en ymmärrä sen päämääriä, jos sillä sellaisia on.” ”Jos sillä sellaisia on”: minne me menemme ja mistä me tulemme on jäänyt kertomatta. ”Olen eksyksissä. En oikein tiedä, missä.”

Jos siis pyrkii perille, jos etsii elämän mieltä, ei kannata samastua aikaansa. Jos me kaipaamme kotiin, jos me koetamme löytää tien, meidän on pyristeltävä irti tästä tunkeilevasta hälyisyydestä. Siihen me tarvitsemme apua: matkalaista taluta. Emme kaipaa sellaista saattajaa, joka ”kulkee kanssani tasaista tietä”, emme sellaista elämän opasta, joka tärkeilee kuin yllätyksettömiä latteuksia suoltava tekoäly. Vaan sellaista taluttajaa, jonka ote pitää elämässä, jonka kättä voi puristaa kuolemassa ja joka ei höpötä olemattomia. Kristuksen kaltaista, Isän kotiin vievää.

Elämän perusasiat painuvat tietymättömiin ja tie kotiin jää löytymättömiin, jos meissä sammuu Kristuksen ikävä. Niin arkaaista kuin se onkin, riemulla rientäminen kotia päin vaatii maailman rakkauden heittämistä mielestä (ks. VK 408:3). Se edellyttää siis etäisyyden ottamista siihen meille tyrkyttäytyvään elämänmuotoon, jossa ”silmä ei saa näkemisestä kylläänsä eikä korva täyttään kuulemisesta” (Saarn. 1:8), jossa kaikkea on enemmän, jonka virikkeet ei ehdy, jossa me ”huvitamme itsemme hengiltä” ja jossa mikään ei jää meidän itsetyytyväistä kommenttiamme vaille.

Tuosta elämänmenosta vieraantuvana ”nyt Sinun on enää vain löydettävä tie täältä kotiisi”. Maailman meno tällaisenaan on umpikuja, kun taas vähemmässä enemmän näkevä nöyryys on perille vievän tien alku. ”Nöyryyden harva kalliiksi arvaa, vaikka on kalliimpi kuin koko maailma” (SV 1972 108:1). Se on kalliimpi, koska sille ole vaihtoehtoa. Se on korvaamattoman arvokas, koska sitä ei voi korvata. Sellaista tietä Kristus vie meidät Isän kotiin.

Jouluoratorio alkaa riemuhuudoin Jauchzet, frohlocket – huutakaa ilosta, riemuitkaa! Maailma ja ihmisen osa on muuttunut perustuksiaan myöten, kun Jumala on tullut ihmiseksi. Aiemmin mahdoton – sovitus, pelastus, vapautus; miten sovintoa Jumalan kanssa nimitetäänkään – on tullut mahdolliseksi. Se on toteutumassa – tai jopa jo toteutunut. Johannes-passiossa ihminen kysyy: ”Kallis Vapahtajani, saanhan kysyä, kun nyt sinut on ristiinnaulittu ja itse olet sanonut: ’Se on täytetty!’, niin onko minut nyt vapautettu kuoleman vallasta? Voinko minä sinun kärsimyksesi ja kuolemasi tähden periä Taivaan valtakunnan osallisuuden? Onko tämä koko maailman lunastus?” Ja vaikka kysyjä ei voikaan saada sanallista vastausta, hänelle kuitenkin vastataan: ”Tuskiltasi sinä et tosin pysty puhumaan; mutta sinä taivutat päätäsi myöntymisen merkkinä ja sanot äänettömästi: ’Kyllä on!’”

Se ongelma, jonka ratkeamista – siis sananmukaisesti rikki repeämistä ja kappaleiksi silppuamista – Bachin suurteokset kuvaavat ja kunnioittavat, on ikiaikainen. Raamatusta ei tarvitse kääntää kuin yksi lehti, ennen kuin ollaan syntiinlankeemuskertomuksessa. Mikä silloin ongelmallistui ja millaiseen pinteeseen ihminen joutuikaan?

Vastaamaan luotu ihminen lankeaa

Jo 1. Mooseksen kirjan 1. luvussa (Gn 1, 26) kerrotaan, kuinka Jumala luo ihmisen: ”Tehkäämme ihminen, tehkäämme hänet kuvaksemme, kaltaiseksemme.” Kristillisen kirkon pitkän historian aikana on pohdittu laajasti ja perusteellisesti, mitä kuuluu toisaalta Jumalan kuvaan (imago Dei) ja toisaalta Jumalan kaltaisuuteen (similitudo Dei). Yleisen tulkinnan mukaan lankeemuksessa turmeltui nimenomaan kaltaisuus, jonka palautuminen on pelastuksen ytimessä; tämä käsitys, kielenkäyttö ja traditio tulee vastaan ortodoksista liturgiaa seuratessa. Kun kuva kuitenkin jäi, vaikka kaltaisuus menetettiin, langennut ihmiskunta ei sentään muodostu epäihmisistä: jäljellä on jotakin sellaista, jonka perusteella ihminen edelleen on ihminen.

Mitä voi ajatella Jumalan tarkoittaneen luodessaan ihmisen ”kuvakseen, kaltaisekseen”? Luomiskertomuksen perusteella hän halusi luoda olennon, joka siinä mielessä ”vastaa” häntä, että tätä voi puhutella, tämä kuulee häntä ja tältä voi odottaa vastausta. Ihmistä ei kuitenkaan luotu yksin kappalein: kun ihminen ”vastaa” jotakuta, hän ennen muuta (siis jatkuvasti, arjessaan ja koko ajan) vastaa toista ihmistä ja vastaa toiselle ihmiselle. ”Ei ole hyvä ihmisen olla yksinään. Minä teen hänelle kumppanin.” (Gn 2, 18)

Sekä puhuttelu että vastaus voi olla myös teko – ehkä Jumala puhuttelee ja ihminen vastaa itse asiassa useamminkin teolla kuin sanallisesti tai näyttämällä jotakin? Ja kun näin on, myös ihmisten välillä ja kesken, mitä muuta lankeemus itse asiassa merkitseekään kuin tämän tällaisen vuorovaikutussuhteen vakavaa häiriintymistä, pahimmillaan jopa katkeamista?

Kaikki me muistamme, että lankeemus tapahtui tai oli sitä, että ”söit puusta, josta minä kielsin sinua syömästä” (Gn 3, 17). Jumalaa ei riitä vain kuulla tai kuunnella, vaan hänelle tulee olla myös kuuliainen; kun langenneen ihmisen kyky kuulla ja kuunnella Jumalaa heikkenee, se vaurioittaa suoraan hänen ”kuuliaisuutensakin kykyä” (potentia oboedentialis). Eiköhän Jeesus viitanne johonkin tämän kaltaiseen, kun hän Johanneksen evankeliumissa (8, 47) sanoo: ”Se, joka on lähtöisin Jumalasta, kuulee, mitä Jumala puhuu. Te ette kuule, koska ette ole lähtöisin Jumalasta.”

Lankeemukseen liittyy kuitenkin toinen olennainen ulottuvuus, joka on vaikeampi hahmottaa kuin silkka tottelemattomuus. Kun käärme houkuttelee syömään siitä, mistä ei saisi, se viittaa odotettavissa olevaan tason nousuun (Gn 3 5): ”…niin pian kuin te syötte siitä, teidän silmänne avautuvat ja teistä tulee Jumalan kaltaisia, niin että tiedätte kaiken, sekä hyvän että pahan.” Ihminen ei siis vain lankeakaan tottelemattomuuden syntiin, vaan menee semmoiseen vipuun, joka kankeaa hänet uudelle tietoisuuden tasolle. Ihmisen voisi sanoa aikuistuvan, kun hänestä tulee sellainen tietoinen olio, jota voi nimittää eettiseksi subjektiksi. Hänhän ”tietää kaiken, sekä hyvän että pahan”.

Tässä kohdassa meillä kuitenkin on semmoinen raja, jota me emme taida millään pystyä ylittämään: vaikka me kuinka ihannoisimme lankeamatonta ihmisyyttä, me emme pysty kuvittelemaan sitä. Millaista olisi olla sellainen olento, joka ei olisi vastuussa tekemisistään, joka eläisi kuin vaistojensa varassa – tunnistammeko me siinä ihmistä ensinkään? Jospa käärmeen houkutuksessa onkin perää, kun käärme liittää Jumalan ”kaltaisuuden” juuri tähän eettiseen tajuun ja moraaliseen vastuuseen? Vaikka toisaalta ihminen sitten tuleekin huijatuksi sellaiseen tilaan, jossa hänestä ei olekaan vastuunsa kantajaksi; aikoinaan hyvin tunnettu ja yleisesti arvostettu dogmatiikan professori Osmo Tiililä lienee sanonut jotakin sellaista, että ”ihmisen aateluus on hänen kyvyssään tehdä syntiä”. Ihminen toisin sanoen tunnistaa ja tajuaa, mikä on hyvää ja mikä pahaa – ja pystyy siis pahuuteen.

Niin tai näin, ihminen on siis luotu puhuttelusuhteeseen Jumalan kanssa. Koko Vanha testamentti on ”suunnaton kokoelma esimerkkejä siitä, millä tavalla Jumalan ja ihmisen välistä vuoropuhelua on eri tilanteissa käyty” (Timo Veijola). Se myös kertoo siitä, kuinka ”ihmisellä on mahdollisuus vastata häntä kohtaavaan puhutteluun sekä myönteisesti että kielteisesti, sekä oikein että väärin. Ihminen vastaa yleensä väärin” (Veijola) – mikä juuri onkin syntiinlankeemuskertomuksen kärki. Saman väärin vastaavan ihmisen rehellinen tarkkailija tunnistaa niin nykyajasta kuin itsestäänkin; muunlaista ihmisyyttä kuin syntiin kykenevää ei ole tarjolla.

Jumala tekee liiton jos toisenkin

Vanha testamentti on myös aikamoinen kokoelma kertomuksia siitä, miten vuorovaikutussuhdetta sekä Jumalan ja ihmisen välillä että ihmisten kesken on ajettu kohdalleen. Raamattu ei kaihda antaa Jumalasta koko lailla antropomorfista (ihmisen näköistä) kuvaa, kun se kuvaa hänen pettymystään: ”Kun Herra näki, että ihmisten pahuus lisääntyi maan päällä ja että heidän ajatuksensa ja pyrkimyksensä olivat kauttaaltaan pahat, hän katui, että oli tehnyt ihmisen, murehti sitä sydämessään” (Gn 6, 5–6). ”Hyvän ja pahan tietämisestä” olikin hyvä tyystin peittynyt. Seuraa vedenpaisumus ja uusi aloitus muutaman oikeamielisen turvin.

Uudelleen rakennettu yhteys ja vuorovaikutussuhde vahvistetaan juhlallisesti: ”Minä teen liiton teidän ja teidän jälkeläistenne kanssa, kaikkien elävien olentojen kanssa, jotka ovat teidän kanssanne maan päällä, lintujen, karjaeläinten ja kaikkien villieläintenkin kanssa” (Gn 9, 9–10). Liiton merkki on sateenkaari, ja kun ”[k]aari näkyy pilvissä, ja kun minä sen näen, muistan ikuisen liiton, jonka olen tehnyt kaikkien elävien olentojen, kaikkien maan päällä elävien kanssa” (Gn 9, 16). Liitto on ennen kaikkea lupaus siitä, ettei ongelmaa ihmiskunnan kovakorvaisuudesta Jumalan puhuttelulle ja puuttuvasta kuuliaisuudesta koskaan enää ratkota sillä, että puhuteltava huuhdotaan tyystin pois maan päältä. Samalla on kuitenkin esitelty dialogisuhteen keskeinen väline. Se on liitto.

Nooalle ilmoitettu liitto koski paitsi kaikkia ihmisiä myös sitä maailmaa, joka oli inhimillisen kulttuurin piirissä – ja jopa sitä, joka ei ollut, vaan liitto tehtiin ”villieläintenkin kanssa”. Tätä tuskin tulee pitää täydellisenä uutuutena: olihan jo Adam eläimet nimeämällä osoittanut yhteenkuuluvuutensa koko luomakunnan kanssa. Mutta pian liittoisuus tiheni uuteen suuntaan, kun Jumala lupasi Abrahamille: ”Minä pidän voimassa liiton sinun ja myös sinun jälkeläistesi kanssa, ikuisen liiton sukupolvesta toiseen, ja minä olen oleva sinun Jumalasi ja sinun jälkeläistesi Jumala” (Gn 17, 7). Liiton merkki ja edellytys siihen kuulumisesta on poikalasten ympärileikkaus, josta samassa yhteydessä annetaan ohjeet (Gn 17, 9–14). Vaikka liitto merkitseekin luomisessa syntyneen ja lankeemuksessa rikkoutuneen dialogisuhteen korjaamista, sen tekee ja vain ilmoittaa tehdyksi Jumala yksin. Liitto on siis eräänlainen lahja, ja tässä se vertautuu luomiseen – siihen, että ylipäätään kutsutaan olemassaoloon. Se puhuttelun ja vastaamisen maailma, joka ihmiselle luomisessa annettiin, perustui sekin totta kai yksinomaan Jumalan aloitteellisuuteen.

Voisi ajatella, että kaikki olisi nyt tullut takaisin kohdalleen, mutta kukapa kuvittelisi niin käyneen. Vanha testamentti on edelleen ”suunnaton kokoelma esimerkkejä” siitä, miten altis Jumalan ja ihmisen välinen vuoropuhelu ja ihmisten keskinäinen vuorovaikutus on vääristymään ja murtumaan. Niinpä jo profeetoista ensimmäinen, Aamos, kutsutaan lammaslaumojensa keskeltä epämiellyttävällä tehtäväksiannolla: ”Mene ja julista kansaani Israelia vastaan” (Aam 7, 15). Kaikki ei ole kohdallaan, vaan korjausprosessi jatkuu ja jatkuu. Eivätkä ne, jotka kuulevat Jumalan puhuttelun ja ovat kuuliaisia, pääse vähällä. Profeetat kärsivät sekä kohtaamastaan vastustuksesta ja ylenkatseesta että myös siitä, ettei Jumalan puhe suinkaan ole pehmeää. Hoosea, joka julisti Jumalan ja hänen kansansa liittoa ennen muuta avioliittona, joutui itse omalla avioliitollaan demonstroimaan Israelin arvotonta käytöstä (Hoos 1). Jeremia valitti (Jr 20, 9): ”Kun sanoin: ’Enää en halua ajatella häntä enkä puhua hänen nimissään’, tuntui kuin sisimmässäni olisi palanut liekehtivä tuli ja luuni olisivat hehkuneet. Viimeiseen saakka minä yritin tätä kestää, mutta enää en jaksa.”

Vanhan testamentin kuvaaman kehityskulun voisi tiivistää seuraavasti. Ihminen on luotu kuuntelemaan Jumalan puhuttelua ja vastaamaan siihen ja elämään vastaavassa vuorovaikutussuhteessa toinen toisensa kanssa. Lankeemus merkitsi perustavanluonteista väärin vastaamista niin Jumalalle kuin muillekin jumalanluomille. Jumala on kuitenkin tehnyt luotujensa kanssa liiton, jossa pysyminen korjaisi vääristyneet suhteet, mutta tämäkään Jumalan teko ei puhuttele ihmisiä niin vahvasti, etteivätkö he jatkaisi väärin vastaamistaan. Profeetat kyllä sanovat ääneen sen, mitä ei haluttaisi kuulla – ja minkä sanomisesta he itsekin kärsivät – mutta uutta radikaalia käännettä ei vain tapahdu.

Jumala vaihtaa ristin hullutukseen

Profeettoihin osuva kärsimys on jotenkin – profeetallista. Samaa, siis kärsimystä, on odotettavissa myös Uuden testamentin puolella. Damaskolaiselle Ananiakselle tulee näyssä ”Herran sana”, jonka mukaan hänen pitää mennä ilmoittamaan Saulukselle – siis myöhemmälle Paulukselle, Paavalille – että hän on Jumalan valittu ase ja että ”minä tulen osoittamaan hänelle, että hän joutuu paljon kärsimään minun nimeni tähden” (Apt 9, 16). Niin epämiellyttävää kuin se onkin, kärsimyksestä ei tässä ajassa (iankaikkisuuden tällä puolen) selvästikään luvata vapautusta. Päinvastoin näyttää siltä, että kärsimys osoittautuu olemassaolon väistämättömäksi ulottuvuudeksi. Ja kun ollaan kaikkein suorimmillaan ja rehellisimmillään, kärsimyskin näkyy paljaana.

Kärsimyksessä ei ole mitään, mitä voisi ihastella tai ihannoida. Se ei ole mikään periaate, ei mikään päättelyketjun rengas eikä mikään jumalallinen mysteeri. Sitävastoin kärsimys on hirveää. Kärsimys raatelee. Kärsimys tuhoaa. Se, ettei väistä kärsimystä, on luonnonvastaista, se on luonnotonta. Tai sitten on – yhtä aikaa luonnottomuuden ja luonnonvastaisuuden kanssa – myös yliluonnollista. Se mikä on yliluonnollista, on ihmisluonnolle vaikea käsittää ja työläs oppia. Voi vaatia ihmisiän, että alkaa ymmärtää, miksi joku meidän aikamme askeetti ja mystikko on tullut sanoneeksi näin: ”Kristinuskon valtava suuruus on siinä, ettei se etsi yliluonnollista lääkettä kärsimykseen, vaan pyrkii käyttämään kärsimystä yliluonnollisella tavalla” (Simone Weil). Tai sitten ihmisikäkään ei riitä tätä tai mitään ymmärtämään.

Yhtä kaikki jostakin kärsimyksen suunnasta alkaa kehkeytyä se vastaus luomishyvyydelle selkänsä kääntäneen ja Jumalalta korvansa sulkeneen maailman synkkyyteen ja suttuisuuteen, joka kestää ja pitää ja toimii. Kummallinen se on, ja se on kyllä havaittu alusta asti. Paavali – tuo Jumalan valittu ase – kirjoitti heti 1. Korinttilaiskirjeen alkuun (1 Kr 1, 21–24): ”Jumala on kyllä osoittanut viisautensa, mutta kun maailma ei omassa viisaudessaan oppinut tuntemaan Jumalaa, Jumala katsoi hyväksi julistaa hulluutta ja näin pelastaa ne, jotka uskovat. Juutalaiset vaativat ihmetekoja, ja kreikkalaiset etsivät viisautta. Me sen sijaan julistamme ristiinnaulittua Kristusta. Juutalaiset torjuvat sen herjauksena, ja muiden mielestä se on hulluutta, mutta kutsutuille, niin juutalaisille kuin kreikkalaisillekin, ristiinnaulittu Kristus on Jumalan voima ja Jumalan viisaus.” Toisin sanoen: se mikä ei kellekään kelpaa ja se mikä on ihan tolkutonta – juuri se on totisinta totta ja siinä jos missä on jumalallista ytyä. Vähän toista sataa vuotta myöhemmältä kirkkoisä Tertullianukselta (n. 160–220) on peräisin kuuluisa iskulause ”uskon, koska se on mieletöntä” (credo quia absurdum).  Hän avaa asiaa myös laajemmin: ”Jumalan Poika ristiinnaulittiin: ei ole mitään häpeää, koska se on häpeällistä. Ja Jumalan Poika kuoli: se on kaikin mokomin uskottava, koska se on mieletöntä. Ja haudattiin, nousi ylös: se on varmaa, koska se on mahdotonta.” (Crucifixus est Dei Filius, non pudet, quia pudendum est; et mortuus est Dei Filius, prorsus credibile est, quia ineptum est; et sepultus resurrexit, certum est, quia impossibile.)

Mielettömänä tai hulluna ristin ja kärsimyksen pelastavaa merkitystä voi pitää monellakin tapaa. Kautta vuosisatojen on kummasteltu, miksei Jumala olisi voinut päätyä samaan lopputulokseen, samaan sovintoon ihmiskunnan kanssa, pelkästään päättämällä, että niin nyt olkoon. Aika yleisesti on päädytty siihen, että tämä olisi tavalla tai toisella merkinnyt vanhurskauden – siis oikeuden ja oikeudenmukaisuuden – väheksymistä tai jopa siitä luopumista. Toisaalta taas on havaittu, ettei ole ollenkaan selvää, mitä, miksi ja miten ristillä tapahtuukaan. Miten Kristuksen risti tuottaakaan pelastuksen? Voimme Simone Weil’n tapaan tunnistaa, että se sen tekee: ”’Antakaa minulle tukipiste, niin nostan koko maailman sijoiltaan.’ Tämä tukipiste on risti. Muuta tukipistettä ei voi olla. Sen oltava siinä kohdassa missä maailma ja se mikä ei ole maailmaa leikkaavat toisensa. Risti on tämä leikkauskohta.” Mutta miten siis?

Risti toimii ja palauttaa yhteyden

Samaa asiaa ovat ihmetelleet niin aivan tavalliset rivikristityt kuin oppineimmat teologitkin. Näistä jälkimmäisistä kenties kaikkien aikojen merkittävin Tuomas Akvinolainen (1225–74) kyseli hänkin suurteoksessaan Summa theologiae, millä tavoin Kristuksen kärsimys itse asiassa pelastuksen vaikuttaa (III q 48). Tuomas pohtii neljää eri vaihtoehtoa. Tuottaako Kristuksen kärsimys meidän pelastuksemme ansiona (meritum), hyvityksenä (satisfactio), uhrina (sacrificium) vai lunastuksena (redemptio)?

Vaikka Tuomas ei näissä pohdinnoissaan viittaakaan siinä määrin Raamattuun kuin sen jälkeiseen keskusteluun, kysymyksenasettelu on mitä vahvimmin raamattupohjaista. Äskeisessä artikkelissaan dosentti Kari Kuula huomauttaa, ettei Paavalillakaan ollut lopullista vastausta siihen, miten se hänen Korinttilaiskirjeessä hehkuttamansa ”Jumalan voima ja Jumalan viisaus” ristiinnaulittuun Kristukseen itse asiassa kätkeytyy. Kuula jatkaa: ”Jeesus osti meidät vapaiksi eli lunasti meidät omikseen. Hän tuli kirotuksi eli kärsi rangaistuksen meidän puolestamme. Hän teki ristillä sovinnon meidän ja Jumalan välillä. Hän voitti pahan vallat. Hän otti pois syntimme antamalla itsensä syntiuhriksi Jumalalle.” Luetteloksi tiivistettynä eri ulottuvuuksia tai näkökulmia ovat siis lunastus, sijaisrangaistus, sovitus, voimateko ja uhri. Ja, niin kuin, Kuula edelleen kirjoittaa: ”Kaikkia näitä, ja muutamaa muutakin, opetettiin Paavalin ajan seurakunnissa. Niiden moneus kertoo ristin ymmärtämisen vaikeudesta.”

Vain pari esimerkkiä. Galatalaiskirjeessä (3, 13) Paavali kirjoittaa: ”Kristus on lunastanut meidät vapaiksi lain kirouksesta tulemalla itse kirotuksi meidän sijastamme, niin kuin on kirjoitettu: ’Kirottu on jokainen, joka on ripustettu paaluun.’” ”Paalu”, siis risti, tuottaa vapautuksen, koska sijaisrangaistus on samalla lunastus, vapaaksi ostaminen. Efesolaiskirjeen mukaan taas Kristus on ”rakastanut meitä ja antanut meidän tähtemme itsensä lahjaksi, hyvältä tuoksuvaksi uhriksi Jumalalle” (Ef 5, 2). Kysymys on siis uhrista, jonka ei kuitenkaan painoteta olevan sovittava syntiuhri, vaan ehkä ennemminkin jonkinlaisen kiitosuhrin oloinen. Niin tai näin, perustava vakaumus ei muutu: Kristuksen risti ratkaisee ihmisen paikan ja tilan Jumalan edessä. Tavalla tai toisella – vaikka kaikki tulkinnat tuntuisivatkin hullunmallisilta…

Kuvataan tai painotetaan ristin tapahtumia pelastuksen kannalta sitten aivan miten tahansa, kaikissa niissä on yksi yhteinen ja aivan olennainen tekijä. Se on niin olennainen, että ilman sitä millään ei olisi meille mitään merkitystä – mutta samalla niin luonnollinen, ettemme me juuri osaa sitä edes ihmetellä. Oli Jeesuksen kärsimys ja ristinkuolema sitten uhri, lunastus, sovitus, hyvitys, voimateko tai mitä kaikkea onkaan sanottu, mikään ei kosketa meitä, ellei Kristuksen ja meidän välillämme ole syvä yhteys.

Paavali saarnaa tästä Roomalaiskirjeessään väkevästi. Hän aloittaa syntiinlankeemuksesta ja asettaa sen vastapainoksi ”yhden ainoan, Jeesuksen Kristuksen” (Rm 5, 18): ”Niin kuin siis yhden ainoan rikkomus tuotti kaikille ihmisille kadotustuomion, niin riittää yhden ainoan vanhurskas teko antamaan kaikille ihmisille vanhurskauden ja elämän.” On suhteellisen helppo ymmärtää, että Adam edustaa koko ihmiskuntaa sen aamunkoitossa, mutta miksi ja kuinka me tämän ajan ihmiset liitymme tähän Jeesukseen – se on kysymys, jonka vastauksesta riippuu vanhurskaus ja elämä?

Uudessa liitossa ollaan yhtä

Paavalin perustelut seuraavat välittömästi ja niitä on syytä lainata pitkähköstikin (Rm 6, 3–11): ”Tiedättehän, että meidät kaikki Kristukseen Jeesukseen kastetut on kastettu hänen kuolemaansa. Näin meidät kasteessa annettiin kuolemaan ja haudattiin yhdessä hänen kanssaan, jotta mekin alkaisimme elää uutta elämää, niin kuin Kristus Isän kirkkauden voimalla herätettiin kuolleista. Jos kerran yhtäläinen kuolema on liittänyt meidät yhteen hänen kanssaan, me myös nousemme kuolleista niin kuin hän. Tiedämme, että vanha minämme on yhdessä hänen kanssaan ristiinnaulittu, jotta tämä syntinen ruumis menettäisi valtansa emmekä enää olisi synnin orjia. Se, joka on kuollut, on näet päässyt vapaaksi synnin vallasta. Mutta jos kerran olemme kuolleet Kristuksen kanssa, uskomme saavamme myös elää hänen kanssaan. Tiedämme, että koska Kristus on herätetty kuolleista, hän ei enää kuole eikä kuolemalla ole enää valtaa häneen. Kun Kristus kuoli, hän kertakaikkisesti kuoli eroon synnistä. Kun hän nyt elää, hän elää Jumalalle. Ajatelkaa tekin samoin itsestänne: te olette kuolleet pois synnistä ja elätte Jumalalle Kristuksessa Jeesuksessa.”

Kastetta voidaan kuvata Kristuksen pukemisena ylle, niin kuin Galatalaiskirjeessä (3, 27), mutta vieläkin intensiivisemmin – niin kuin juuri tässä Roomalaiskirjeen katkelmassa – kastamisena ”Kristukseen Jeesukseen”. Kuinka ollakaan, kaste on myös liitto (1 Pt 3, 21): ”Tuon esikuvan mukaisesti teidät pelastaa nyt kaste, ei siksi että te siinä luovuitte saastaisesta elämästä, vaan koska Jumala teki kanssanne hyvän omantunnon liiton. Sen perustuksena on Jeesuksen Kristuksen ylösnousemus.” Mainittu ”esikuva” viittaa Nooaan, jonka kanssa – kuten muistamme – Jumala niin ikään teki liiton.

Niinpä olemmekin palanneet siihen, että niin aikojen alussa kuin aikojen lopullakin Jumalan strategia ihmisten hyväksi on liitto. Uusi liitto ei kuitenkaan ole vain vanhan liiton kevyt päivitys, vaan laatuaan myöten uudenlainen. Kun vanhassa liitossa Jumala on tuolla ja ihminen täällä, uudessa liitossa Jumala on aina jo tällä puolen. Ensimmäisestä joulusta alkaen Jumala on jakanut ihmisen osan ja samastunut meihin Kristuksessa Jeesuksessa. Palmusunnuntain epistolatekstinä äskettäin kuulemamme Filippiläiskirjeen ns. Kenosis-hymni, on eräänlainen – lähinnä karunlainen – jouluevankeliumi (Fil 2 6–8): ”Hänellä oli Jumalan muoto, mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen vaan luopui omastaan. Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisen kaltaiseksi. Hän eli ihmisenä ihmisen joukossa, hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti ristinkuolemaan asti.” Edellytys sille, että me voimme tulla kastetuiksi ”Kristukseen Jeesukseen” ja ”olla Kristuksessa” on inkarnaatio, Jumalan lihaksitulo – siksi siis jauchzet, frohlocket! Yhteys on todella kiinteä (1 Kr 12, 12–13): ”Kristus on niin kuin ihmisruumis, joka on yksi kokonaisuus mutta jossa on monta jäsentä; vaikka jäseniä on monta, ne kaikki yhdessä muodostavat yhden ruumiin. Meidät kaikki, olimmepa juutalaisia tai kreikkalaisia, orjia tai vapaita, on kastettu yhdeksi ruumiiksi.”

Johanneksen evankeliumissa kerrotaan, kuinka ristillä loppuun asti kärsineen Kristuksen kylkeen työnnettiin keihäs ja kuinka ”haavasta vuoti heti verta ja vettä” (Jh 19, 34). Tässä on nähty merkki siitä, mikä meidät Kristuksen yhdeksi ruumiiksi yhdistää: vesi ja veri – siis kasteen ja alttarin sakramentit. Jos on kaste liitto, niin liitosta on myös ehtoollisessa kysymys: ”Tämä malja on uusi liitto minun veressäni, joka vuodatetaan teidän puolestanne” (Lk 22, 20). Vielä 1800-luvulla meidän esivanhempamme kuulivat tai lukivat tämän saman kohdan toisin: ”Tämä Kalkki on se uusi Testamentti, minun veressäni, joka teidän edestänne vuodatetaan.” Vanha testamentti ja Uusi testamentti ovat vakiintuneet Raamatun osien nimiksi, mutta samalla tai ennen kaikkea ne ovat kahden toisiaan seuranneen Jumalan liittoutumisen nimityksiä. Että aikoinaan malja (sekin nykykielelle vieraasti ”Kalkki”) oli ”uusi Testamentti”, johtuu tietyn kreikan sanan (diatheekee) käännöshistoriasta latinan kautta moderneihin kieliin. Mutta Jumalan väsymättömästä halusta liittoon on kysymys, puhuttelusta joka odottaa vastausta, kutsusta olla Jumalan kuva ja kaltainen, kuuleva ja kuuliainen. Ollakseen ihminen ihmisen tulee olla ihmisiksi, ja olla ihmisiksi merkitsee olla yhteydessä – niin toinen toisiinsa kuin Jumalaankin.

Ristin salaisuus tuo erillisyydestä yhteyteen

Kertomukset luomisesta ja lankeemuksesta tekivät totisesti selväksi, että ”olla ihminen” ja ”olla yhteydessä” ovat ilmaisuja, jotka kattavat toinen toisensa reunasta reunaan; ne tarkoittavat ihan samaa. Tämä merkitsee myös sitä, että tapahtui ristillä sitten mitä tahansa – uhri, sijaisrangaistus, lunastus, voitto, sovitus, hyvitys tai mitä vain – aina se on ratkaisu siihen ihmisenä olemisen syväongelmaan, jonka nimi on erillään olo. Tavalla tai toisella palautuu se alkutila, jossa ihminen Jumalan kuvana jotenkin ”vastasi” Jumalaa ja vastasi toinen toiselleen sekä Jumalan kaltaisena vastasi Jumalalle ja lajitovereilleen. Kun jo Paavalista alkaen ristin ratkaisua kuvataan monella nimellä ja käsitteellä, ristin vaikutus, sen ”mekaniikka” jää lopulta ilman täsmäsanoitusta. Varmaankin hyvä niin: meille on hyväksi havaita, että kysymys on aina enemmästä, laajemmasta ja syvemmästä – että se, minkä ratkaisu on uhri, ei ole identtinen sen kanssa, minkä ratkaisu on lunastus. Näkökulmat ja tulokulmat ovat monet, mutta peruskysymys, jonka eri särmät niissä näkyvät, on sama: rispaantunut, rikkoutunut tai jopa romahtanut Jumala- ja ihmisyhteys.

Sitä ratkaisua, joka ristillä tapahtuu, kaipaa ihmisen erillisyys niin Jumalaan kuin lajitovereihinsakin nähden – ja miksei muihinkin lajeihin tässä Jumalan luomakunnassa. Ja kun ongelma on erillisyys, ei ole mikään ihme, että kaikissa tavoissa kuvata ja ehkä tehdä ymmärrettäväksikin tuo ”ristin ratkaisu”, korostuu Kristuksen ja meidän välisemme yhteys. Kuinkapa jokin yksittäinen ristinkuolema meitä mitenkään koskisikaan ilman sellaista perusyhteyttä. Se on uusi liitto, mutta sellainen ”uusi Testamentti”, jossa me Kristukseen kastetut nautimme Kristuksen ruumiin ja veren alttarin sakramentissa. Tämän suorastaan fyysisen yhteenkuuluvuuden sanoo julki jo Paavali (1 Kr 15, 21–23): ”Kun kerran kuolema sai alkunsa ihmisestä, samoin kuolleiden ylösnousemus on alkanut ihmisestä. Sillä niin kuin kaikki ihmiset Aadamista osallisina kuolevat, niin myös kaikki Kristuksesta osallisina tehdään eläviksi, jokainen vuorollaan: esikoisena Kristus ja sen jälkeen Kristuksen omat, kun hän tulee.”

Ja kun tarvitsemamme ratkaisu merkitsee erillisyyden voittamista, Jumalan ja meidän välisemme sovinnon salaisuus on paljon syvempi, ankarampikin ja ihmeellisempi kuin miltä äkkiseltään näyttää. Virsikirjan viisaimpia virsiä on 386, jossa pietistipappi Johann Eusebius Schmidt (1670–1745) kirjoittaa: ”Salattu armopäätös meitä ohjaa. Sen avaruutta, laupeuden pohjaa me emme koskaan pysty mittaamaan. Se, kuinka Isä antoi ainoansa, Poikansa meille armohelmastansa, on salaisuus.”

Sellaiseksi – salaisuudeksi – Jumalan ratkaiseva pelastusteko jää myös Johannes-passiossa, johon viittaamalla aloitin. Siinäkään eivät lopulta pisimmälle vie sanat, vaan se kuulemisen, soiton, laulun, kuuntelemisen, läsnäolon ja sanojen kokonaisuus, joka ottaa valtaansa ja joka asettaa ihmisen paikalleen Jumalan puhuteltavaksi. Kaikki on selvää, vaikka kaikki on käsittämätöntä, kun kuoron viimeinen osuus, Ruht wohl, kaikuu: ”Levätkää rauhassa, pyhät jäsenet, joita en enää surren itke; levätkää rauhassa ja saattakaa minutkin rauhaan. Se hauta, joka on teille annettu ja johon ei enää liity tuskaa eikä hätää, aukaisee minulle taivaan ja sulkee helvetin.”

Sen 150:n vuoden aikana, jona Suomen Merimieskirkkoon on ollut olemassa ja tehnyt työtään, on tapahtunut paljon. Muun muassa on tapahtunut niin, että Jeesus on ratsastanut Jerusalemiin 150 kertaa. Aina jotenkin samaan Jerusalemiin eikä kuitenkaan samaan koskaan: kysymyshän ei ole vain siitä kaupungista siellä, vaan näistä meidän asuinpaikoistamme täällä. Sekä paikat että ihmiset, sekä kaupunki että ne, jotka ”menivät häntä vastaan huutaen”, ovat muuttuneet. Mutta asetelma itsessään ei muutu: yhä huudetaan hoosiannaa, jotakin ylistyksen ja avunhuudon välimailta. Intoileva toivo ja epäröivä pelko menevät sekaisin – niin kuin ne vaivatta ovatkin mennäkseen. Asetelman pysyvyyden – ja ajan muutoksen – tunnistaa merimieskirkossakin.

 In de 150 jaar dat de Finse Zeemanskerk bestaat en haar werk doet, is er veel gebeurd. Onder meer is Jezus 150 keer op een ezelsveulen Jeruzalem binnengereden. Altijd op de een of andere manier naar hetzelfde Jeruzalem en toch nooit naar hetzelfde: de vraag gaat niet alleen over die stad daar, maar over de plekken waar wij hier wonen. Zowel de plaatsen als de mensen, zowel de stad als allen die ‘luidkeels roepend voor hem uit liepen of achter hem aan kwamen’ zijn veranderd. Maar de vormgeving zelf verandert niet: er wordt nog steeds hosanna geroepen, iets tussen lof en hulpkreet.

Kukaan merimieskirkon varhaisista vaiheista kertova ei malta olla lainaamatta alkuperäistä nimeä – niinpä en minäkään. ”Suomalaisten merimiesten ulkomaan satamissa sielunhoitoyhtiö” ei jätä epäselväksi, mistä on kysymys. Äkkiseltään vain arkaaiselta maistuva nimi onkin muuten suorastaan huippumoderni. Se on samaa sukua kuin muut nimekkeiksi muutetut organisaatiokaaviot tyyliin ”Etelä-Pohjanmaan sairaanhoitopiirin Lapuan terveyskeskuksen vuodeosasto” – simppelimmin siis ”kaupunginsairaala”. Mutta vanhaa merimieskirkon nimeä kannattaa hehkuttaa ennen muuta siksi, että se tosiaan kertoo, mitä haluttiin olla ja minkälaiseksi avuksi haluttiin tulla.

Vielä 1800-luvun lopulla ihmisillä, merimiehet mukaan lukien, oli aivan yleisesti sielu. Sielunelämää oli kyllä enemmänkin – joitakin saatettiin luonnehtia nimenomaan ”sielukkaiksi” – mutta ennen muuta sielu oli Jumala-yhteyden orgaani. Vaikka suomalaiset merimiehet ulkomaan satamissa tarvitsivat – ja totisesti tarvitsivat – monenmoista käytännön apua sairaina, vangittuina, ryövättyinä tai vain kielitaidottomina, rahattomina ja petkutettuina, silloisen outonimisen merimieskirkon tuki tähtäsi kokonaisiin jumalanluomiin, sieluineen kaikkineen. Ihminen kun ei ”elä ainoastaan leivästä, vaan kaikesta mitä Herra sanoo”. Siksi sieluja oli hyvä hoitaa, ulkomaansatamissakin. Ja ihan yhtiön voimin.

Ihminen on kokonainen vain kohdatessaan

Kokonaisvaltaiselle lähestymistavalle annettiin myöhemmin yksinkertaisempi nimitys ’sisälähetys’, jonka alalaji ”merimieslähetys” epäilemättä on. ”Ulkolähetykseen” kaukomailla keskittynyt Suomen lähetysseura oli perustettu jo muutamaa vuotta aiemmin, 1859. Suuntautui missio sitten kauemmas tai lähemmäs, omiin tai vieraisiin, sen tavoite oli yhtäläinen: auttaa ihmisiä Jumala-yhteyteen ja elämään ihmisarvoista elämää toinen toistensa yhteydessä. Ja kun ”missuuna”, niin kuin merimiehet sitä tapasivat nimittää, nyt on jo pitkään ollut ”merimieskirkko”, samasta on edelleen kysymys, yhteydestä. Ihminen kun on edelleen ja aina vain semmoinen jumalanluoma, joka voi huonosti erillään ja hyvin yhdessä. Raamattua ei tarvitse lukea kuin toiseen lukuun, riittää, että kääntää sivua kerran, jotta voisi lukea (Gn 2, 18): ”Herra Jumala sanoi: ’Ei ole hyvä ihmisen olla yksinään.’”

Ihmisen ei ole hyvä erillään vaan luona, ei kaukana vaan läsnä, ei yksin vaan vuorovaikutuksessa. Tämä pätee ihmisestä kaikeksensa, sieluineen ja ruumiineen; Vanhassa testamentissa sielu (nefesh) muuten tarkoittaakin elävää ihmistä kaikkineen. Kokonainen ihminen on kokonainen vasta kohdatessaan toisen. Niin kuin joskus viime vuosituhannella julkaistun merimieskirkkoteologian kirjoittaja niin osuvasti ja yhä yhtä pätevästi ihmisen määrittelee (Muukalaisuuden aika, s. 60): ”Ihminen on Jumalan uhkayritys, subjektiksi eriytetty mahdollisuus vastata kutsuun tulla itsekseen toinen toisensa ja Jumalan kohtaamisessa.”

Reunalta näkee ja sivusta tajuaa

Parhaiten ihminen ymmärtää tämän tilansa ja paikkansa, kun on jonkun verran reunalla ja vähäsen syrjässä. Vallan keskipisteessä, maineen kukkuloilla, teoretisoinnin norsunluutornissa ja vaurauden vakaalla maaperällä ihmisestä pakkaa tulemaan itseriittoinen. Vaan sehän on harhaa se, että ihmiselle riittäisi hän itse: hänen onnensa, olemassaolonsa mieli ja elämänsä tarkoitus ei ole hänen omassa varassaan. Itsekeskeisyys autioittaa mielen, koska jokaisen ihmisen keskipiste on hänen ulkopuolellaan. Kaikki, mikä irrottaa meidät muista mihin tahansa luuloteltuun paremmuuteen, valmistelee sielun surmaa. Niin kuin filosofi osuvasti huomauttaa (Wittgenstein 1940): ”Pyri siihen, että sinua rakastetaan – ei siihen, että sinua ihaillaan.” Älä toisin sanoen pyri keskipisteeksi, vaan tartu olemassaoloa reunasta kiinni ja heittäydy toisten varaan sellaisena kuin olet.

Niin kuin tiedämme, Galilean meren kalastajien Kristus-uskosta kehittyi kristinusko itäisen Välimeren satamissa ja kaupungeissa, kun uuden kummallisen uskon julistajille alkoi kerääntyä kuulijakuntaa kansalaisyhteiskunnan laidalta ja vähän laitapuolen kulkijoistakin. Joukko koostui merimiehistä, karkotetuista, kauppiaista ja muuttajista – he olivat ylipäätään ihmisiä, jotka tulivat jostakin toisaalta ja olivat tavalla tai toisella vieraita ja muukalaisia. Tätä alkuperäistä kristillistä elämänkokemusta voi ymmärtää erinomittain juuri merimieskirkossa, jonka ”seurakunta” aina on ollut liikkeellä ja poissa, muualta eikä keskeltä. Jo toissa vuosisadalla silloinen Suomen Merimieslähetysseura ymmärsi ottaa piiriinsä myös siirtolaiset: kokemus osoittaa nopeasti, että kaikki tarkat rajanvedot ovat keinotekoisia.

Zoals we weten ontwikkelde het Christusgeloof van de vissers van het Meer van Galilea zich tot het christendom in de havens en steden aan de oostelijke Middellandse Zee, toen de predikers van het nieuwe vreemde geloof hun luisteraars uit de marge van de burgermaatschappij en een klein deel van de voorbijgangers begonnen te verzamelen. De menigte bestond uit zeelui, kooplieden en emigranten; het waren over het algemeen mensen die ergens anders vandaan kwamen en op de een of andere manier vreemdelingen en vreemden waren. Deze oorspronkelijke christelijke levenservaring kan juist het beste worden begrepen in de zeemanskerk, waarvan de ‘gemeente’ nog steeds in beweging en onderweg is, ergens anders vandaan en niet in het midden. Al in de negentiende eeuw begreep de toenmalige Finse Zeemansmissievereniging dat zij ook de emigranten omvatte.

Maailma muuttuu, mutta isous ei koskaan ole suuruutta

Toch voelden we in de jaren tachtig een zekere superioriteit in Rotterdam, vooral vergeleken met Londen en Hamburg, omdat we meer schepen hadden dan waar dan ook. We waren er trots op dat de kerk 365 dagen per jaar open is, behalve in schrikkeljaren. Dat wilden we behouden en we zorgden er ook voor dat er bij de zeemanskerk niets kon gebeuren waar de bemanning van een schip dat onverwachts in de haven aankwam niet aan mee kon doen: er liggen foto’s in het dossier waarop de zeelui deel uitmaken van een kinderfeestje en meedoen aan het zogenaamde “visspelletje”. Nu, veertig jaar later, ziet de wereld er anders uit: de tijd verandert!

Vielä 1980-luvulla me tunsimme Rotterdamissa tiettyä ylemmyyttä erityisesti Lontooseen ja Hampuriin nähden, koska meillähän kävi laivoja enemmän kuin missään; joskus niitä oli yhtä aikaa satamassa puolikin tusinaa. Ylpeilimme sillä, että kirkko on auki 365 päivää vuodessa – paitsi karkausvuonna. Halusimme pitää ja myös pidimme huolta siitä, että merimieskirkolla ei voi tapahtua mitään, mihin yllättäen satamaan tulleen laivan miehistö ei voisi ottaa osaa: tallella on valokuvia, joissa merimiehet ovat mukana lastenjuhlassa ja osallistuvat ongintaan. Nyt 40 vuotta myöhemmin maailma on toisen näköinen – osin sellainen, jota me ennakoimme ja johon me aloimme valmistautua. Aika muuttuu, mutta ote pitää, niin tuumimme…

Joskus 1980-luvulla oli mahdollista ennakoida – niin Rotterdamissa kuin joka paikassa, missä Merimieskirkko toimi – että Suomen lipun alla seilataan yhä vähemmän, että Suomen satamiin tulee edelleen kymmenien maiden merenkulkijoita ja että ulkomaankirkkojen piirissä oleva väki koostuu olennaisesti maassa asuvista suomalaisista. Mutta erinäisistä käänteentekevistä seikoista kellään ei ollut harmainta aavistusta.

Ensiksikään siitä me emme tietenkään olleet mitenkään jyvällä, että tämä 20-luku olisi tällainen, kaikkea muuta kuin iloinen. Maailmanhan piti olla yhä enenevässä määrin ”kylä”, yhteinen ja yhdessä hoidettava. Intressit ja huolet oletettiin jaetuiksi ja pelisäännöt yhteisiksi. Niin kuin näytti olevankin, kunnes vahvojen valtioiden johtoon nousivat jumalattomat johtajat, jotka eivät tajua, ettei isottelu ei tee itsestä eikä omasta maasta suurta. Hehän eivät ymmärrä, kuka, miten ja millainen on ratsastanut ja ratsastaa kaikkiin vallan keskuksiin ja kääntää kaiken lopullisesti nurin niskoin. Nyt on niin ja on jo vuosituhannet ollut, että ”joka teidän joukossanne on suurin, se olkoon kuin nuorin, ja on johtaja, olkoon kuin palvelija” (Lk 22, 26).

Kun Jeesus ratsastaa Jerusalemiin – sadattaviidettäkymmenettä kertaa merimieskirkon historian aikana ja melkein kahdettatuhannetta kertaa ylipäätään – hän todellistaa sen, että pienin on suurin. Toisaalta Jeesus ottaa aivan tietoisesti kuninkaan ja jopa Messiaan roolin, profeetta Sakarjan kirjassahan (9, 9) ”oli kirjoitettu”, että kun ”kuninkaasi tulee, hän ratsastaa nuorella aasilla”. Mutta toisaalta kuninkaan ratsuna tosiaan köpöttelee ihan vain pikkuinen aasi – sellaisen messiasroolin hän ottaa. Suuruus ei ole isoutta. Suuruus ei perustuu valtaan eikä sen käyttöön. Tämä on klassinen, ikiaikainen ja naseva kristillinen perustotuus meidän itse kunkin ainaiseksi muistamiseksi.

Kännykkä ei korvaa ihmistä eikä netti Jumalaa

Mutta toista ratsastukseen liittyvää juttua meidän on vaikeampaa tajuta tai omaksua tai edes kunnolla havaita. Kun Jeesus ratsastaa Jerusalemiin niin-ja-niin-monetta kertaa jossakin yleisessä historiassa ja meidän itse kunkin omassa henkilöhistoriassa – kukapa silloin nostaisi katseensa kännykästään? Evankeliumin mukaan ”koko maailma juoksee hänen perässään”, mutta ei se niin tee.

Kirkko kaikkineen (ja merimieskirkko varsinkin) oli – kuten sanottu – reunojen ja laitojen; sitä leimasi vieraus, toiseus ja muukalaisuus. Vaan mitä tuosta kaikesta on jäljellä maailmassa, jossa ’lähellä’ ja ’kaukana’ tai ’oma’ ja ’vieras’ eivät merkitse mitään? Kun voi olla ”kaikkien kanssa kaikkialla kaiken aikaa”, onko paljoakaan ja koskaan missään tietyssä? Kun Jeesus ratsastaa Jerusalemiin, mitä sitten: miksi juuri tämä tapahtuma kaikkien tapahtumien joukossa olisi erityinen – eikö peuspeukutus ja -tykkäys riitä?

On itsestään selvää, millaista hyvää ja millaista kivaa netti tarjoaa – ja kaikkihan on tarjolla kaikkialta ja kaikkialla kaiken aikaa. Silti ei se ole ihan väärillä jäljillä, joka alkaa muistella sellaistakin kirjoitetun kuin ”mitä se hyödyttäisi ihmistä, että voittaisi omakseen koko maailman, mutta saisi vahingon sielulleen” – siis lakkaisi kaipaamasta rakkautta, ihmisen läsnäoloa ja Jumalaa. Ja jos kerran kirkon ja sen uskon ytimessä on semmoinen taju, että ”me olemme täällä vieraita ja muukalaisia”, kukapa tällaisesta vastakulttuurista enää pystyy pitämään kiinni? Ja mitäpä siis tuosta evankeliumissa kerrotusta aasinratsastuksesta voisikaan saada irti?

Sitä oli aikoinaankin vaikea tajuta; meille kerrotaan, kuinka ”opetuslapset eivät vielä tuolloin ymmärtäneet tätä”. Ymmärrystä sumensi vielä äkillinen käänne, jossa juhlitusta messiaskandidaatista sukeutuikin yksinäinen ratsastaja tai pikemminkin kaikkien toiveiden pettäjä ja ristille raahattava hylkiö. Niinpä vasta ”kun Jeesus oli kirkastettu, he muistivat, että hänestä oli näin kirjoitettu ja että hänelle myös oli tapahtunut niin”. Opetuslapsien ymmärryksen hitauden siis voi ymmärtääkin, mutta nähtäväksi jää, mitä ja milloin meille kirkastuu. Jos kirkastuu.

Als Jezus opnieuw op een ezelsveulen naar Jeruzalem rijdt, rijdt hij daarheen dwars door alle tijden en door alle veranderingen. In alle stadia is de vraag altijd dezelfde: kracht die perfectioneert in zwakte en hoop die ontspruit uit hopeloosheid. Als je dit kunt zien, dan is het vanaf de zijkant. Als iemand dit begrijpt, dan is hij een vreemdeling in zijn tijd en wereld. Als dit een band opbouwt tussen sommigen, dan zijn dat degenen die naar liefde verlangen en niet op zoek zijn naar bewondering.

Kun Jeesus taas ratsastaa Jerusalemiin, hän ratsastaa sinne halki kaikkien aikojen ja läpi kaikkien muutosten. Kaikissa vaiheissa on aina kysymys samasta: heikkoudessa täydellistyvästä voimasta ja toivottomuudessa versovasta toivosta. Jos jostain tämän näkee, niin reunalta. Jos joku tämän ymmärtää, niin ajalleen ja maailmalleen vieras. Jos joidenkin kesken tämä rakentaa yhteyden, niin niiden jotka kaipaavat rakkautta eivätkä etsi ihailua. Ja jos jostakin on syytä pitää huolta, niin Jumala-yhteyden orgaanista: jos jotakin on syytä hoitaa niin sielua, uhanalaista ja mittaamattoman arvokasta.

Ei vain leivästä, vaikka leivästä kuinkakin olennaisesti. Niin kuin me kuulimme, jo Vanhan testamentin aikana, jo tuhansia vuosia sitten, jo aivan toisenlaisessa yhteiskunnassa ja erilaisessa maailmassa asia sanottiin suoraan. On vastattava perustarpeisiin: on saatava leipää, on pysyttävä hengissä. On pystyttävä pysymään olemassa. Mutta yhtä aikaa on selvää, että ei tämä riitä, pelkkä olemassa oleminen ei ole kylliksi: on myös kuultava se ääni ja on voitava kuulla ne sanat, jotka vasta antavat olemassa olemiselle mielen.

Tätä pyhäpäivää tavataan kutsua leipäsunnuntaiksi. Sen toinen nimitys on puolipaastosunnuntai. Siihen aikaan, kun paastonaikana tosiaan paastottiin, itse kukin alkoi näihin aikoihin varmaan jo kokea, miten niukka ravinto piti leivän koko ajan mielessä ja miten se piti ruoan kokemuksen keskiössä. Luin viime kesänä isäni ja isovanhempieni runsasta sodan ajan kirjeenvaihtoa: kun silloin ruokaa säännösteltiin ja sitä oli vähän, joka ainoassa kirjeessä kerrottiin, mitä oli syöty ja mitä oli saatu ja mitä ei edelleenkään saatu tai taaskaan ollut. Siitä puhe, mistä puute — mutta selväksi kävi, kuinka arvokasta aina on, kun saa istua sellaiseen pöytään, jossa yhdessä jaetaan elämän perustarpeet.

Gennesaretinjärven rannan rinteiden rehevälle nurmelle istuutui viisi tuhatta miestä — jostakin syystä naisten ja lapsien lukua ei mainita, vaikka nimenomaan yhden alaikäisen eväät lopulta osoittautuivatkin olennaisiksi. Väki ei kuitenkaan ollut lähtenyt leivän eikä muun ruoan perään; oltiin nähtävästi kovinkin sillä asialla, ettei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan hyvistä ja syvistä sanoista. Järven ”tuolla puolen”, siis etäällä omista kylistä ja kodeista, nälkä kuitenkin tuli. Ei ollut vain leivän nälkä, mutta leivänkin kumminkin.

Siihen he istahtivat. He istuutuivat jakamaan sitä mikä oli yhteistä, he istuivat jakamassa ruoan tarvetta, jakamassa koettua nälkää ja kaiketi myös jakamassa neuvottomuutta siitä miten tulla ravituksi. Vaikkeivät ihmiset olleetkaan järvellä vaan rannalla, he totisesti olivat ”yhdessä veneessä”: he olivat yksissä ja samoissa olosuhteissa ja yhdessä samassa ongelmassa. Kun meille kerrotaan heistä, kaiketi myös meidät halutaan saada kokemaan ja ajattelemaan, kuinka yhteen mekin kuulumme ja kuinka yhtäläiset ovat meidänkin elämänkysymyksemme. Mekin tarvitsemme niin ruokaa ja suojaa kuin yhteyttä ja kanssakäymistä. Ja mekään emme, emme meistä ketkään, löydä elämän merkitystä tai tarkoitusta, ellemme me hakeudu kuuntelemaan niitä sanoja, jotka elämän mielen avaavat.

Toimeentulo + elämän mieli = kirkko + jumalanpalvelus

Jeesuksen aikana — ja sopivana vuodenaikana — saattoi kokoontua ulkosalla, ja Jeesuksen seuraaminen tarkoitti aivan sananmukaista perässä kävelemistä. Meidän, meidän vanhempiemme, isovanhempiemme ja esivanhempiemmekin tilanne on ollut toisenlainen. Näillä rannoilla, täällä karunpuoleisessa Pohjolassa,

monia satoja vuosia evankeliumin ajan jälkeen, ei vain istahdeta ”rinteen rehevälle nurmelle” ja oleteta kaiken sujuvan. Siitä kertoo juuri tämä päivä: tarvitaan katto ja tarvitaan seinät, tarvitaan kirkko ja jumalanpalvelus. Vaikka Kaskisissa oli jo iät ja ajat ollut Kirkkokatu ja jopa Kirkkotori, kirkkorakennusta itseään saatiin odottaa enemmän kuin puolitoista vuosisataa. Nyt se on jo melkein ihmisen ikäinen, 60 vuotta nuori. Itsenäinen seurakuntakin on täyttämäisillään täydet sata vuotta — siinä kuin tämä aluksi kirkoton kaupunki 240!

Eihän Kaskinen toki ilman kirkkotilaa ole ollut. Vaikka Bladhin talo onkin kaupungin nurkassa, kirkko sen yläkerrassa oli silti tavallaan kaupungin keskellä: onhan rakennus aina ollut ja on edelleenkin keskeinen osa sitä, mitä Kaskinen on. Ja olihan kirkkosali niin kodikas kuin kauniskin; vähän haikeinkin mielin sitä katselin

70-luvulla, jolloin se muistaakseni palveli puutyöverstaana. Sehän kyllä sopi oikein hyvin: rakennusmiehiähän Jeesuksen suvussa oltiin…

Oli tila millainen oli, ja oli aika millainen tahansa, aina on kysymys yhdestä ja samasta asiasta. Aina etsitään vastausta yhteen ja samaan — tai kahteen ja samaan — kysymykseen. Mistä saada elantonsa ja mitä mieltä tässä elämässä on? ”Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan kaikesta mitä Herra sanoo”, niin kuin kuulimme jo Mooseksen kirjassa kirjoitetun: toimeentulo ja elämän mieli kytkeytyvät toisiinsa ja ne kysyttävät meitä aina.

Sinäkin aikana kuin tämä kirkko on tässä seisonut, on Kaskisissa tapahtunut suuria. Metsä-Botnia on tullut ja  tuonut vaurautta, ja se on myös mennyt ja vienyt sitä mukanaan. Moni muutti tänne ja sittemmin moni on muuttanut muualle. Kielisuhteet ovat muuttuneet, muitakin äidinkieliä puhutaan kuin ruotsia tai suomea; hiippakuntakin vaihtui. Kaikki tämä vaikuttaa siihen kokemukseen, millaista on olla kaskislainen ja millaista on elää. On täysi syy kysyä, miten nyt eletäänkään paitsi ns. leivästä myös siitä, mitä Herra sanoo.

”Jumalan sana” on toisen maailman ääni

Mitä siis ”Herra sanoo”, mitä on se ”Jumalan sana”, jonka tärkeyttä etenkin luterilainen kirkko on väsymättä alleviivannut? Se ei niinkään ole kirja, se ei ensisijaisesti ole Raamattu painettuna eikä varsinkaan kirjahyllyssä. Jotta ihminen ”eläisi kaikesta mitä Herra sanoo”, hänen on kuunneltava ja hänen on omaksuttava kuuntelemansa. Tätä tarkoitetaan, kun ”Jumalan sanasta” puhutaan: Jumalan sana on jotakin sellaista, jonka kuuleminen muuttaa näkökulman elämään; jotakin sellaista, jonka omaksuminen vaikuttaa elämän suuntaan — tai jopa muuttaa elämän suunnan kokonaan.

Kun ”Herra sanoo” — niin rehevällä ruohorinteellä kuin Kaskisten kirkossakin — hän sanoo: ”…niin, mutta katsopa sitä tästä näkökulmasta.” ”Jumalan sana” kehystää elämän uudella tavalla ja uuden näköiseksi, siitä tulee taas kiinnostavaa ja tuoretta. Kun harmaudessa pilkottaakin väri, toivottomuudessa toivo ja mielettömyydessä mieli, elämää on alettu lukea toisesta näkökulmasta.

Ja tätähän me nyt tarvitsemme, niin Kaskisissa kuin kaikkialla. ”Kun pahan valta kasvaa ympärillä, vahvista ääni toisen maailman”, lauletaan Dietrich Bonhoefferin virressä: kun maailma on tullut hulluksi ja kun vahvoja valtiota johtavat kelvottomat, jumalattomat ja sydämettömät johtajat, meille ei koskaan kerrata liikaa, että ”Jumalan valta on Saatanan valtaa suurempi” (Katekismus). Siksi kirkko ja siksi jumalanpalvelus.

Tai kun hyvinvointivaltion edellytykset rispaantuvat ja kun hyvinvointiyhteiskunnankin mahdollisuus kyseenalaistetaan, kun maailman onnellisimman maan vanhuksia uhkaa hoivan puute ja nuoria näköalattomuus, meille ei koskaan toisteta turhaan Herran sanaa ”minä annan teille tulevaisuuden ja toivon” (Jer 29,11). Juuri tästä syystä jumalanpalvelus ja kirkko.

Hyvyys voittaa lopulta aina

Kysymys ei ole — yhtä vähän maailmaa, Suomea kuin Kaskisiakaan ajatellen — pelkästä lohduttelusta. Vielä vähemmän on kysymys sellaisesta vakuuttelusta, jolle ei lopulta ole katetta. Tuo ”Jumalan sana”, se ”toinen näkökulma”, se mitä ”Herra sanoo”, tämä ”toisen maailman ääni” on todella olemassa oleva vaihtoehto. Se on realistista taivasten valtakunnan logiikkaa. Se on vaikuttava vaihtoehto — ja lopulta jopa voittava todellisuus. Onhan se nähty.

Sehän on jo nähty. Paastonaika tiivistyy piinaviikoksi, jolloin Jeesuksen asia näyttää menevän ja meneekin päin helvettiä. Sitä päin ja sinne menee Jeesus itsekin. Kaikelle pahalle voi silloin täydestä syystä sanoa, että ”tämä on teidän hetkenne ja pimeyden valta” (Lk 22, 53). Kaikki on mennyttä, mikään ei enää lupaa mitään eikä missään näy vähäisintäkään valoa. Mutta.

Onhan se nähty, kuinka lopulta käy. Hyvyys voittaa ja toivokin nousee ylös. Se on jo nähty, ja se tullaan näkemään. Niin kuin Bonhoeffer alun perin päätti virreksi muotoillun runonsa: ”Hyvien voimien ihmeellisesti ympäröiminä / me odotamme turvallisesti, mitä tahansa tuleekin. / Jumala on kanssamme illoin ja aamuin / ja aivan varmasti jokaisena uutena päivänä.”

Niinpä tällä sunnuntailla on vielä kolmaskin nimi, Laetare, iloitkaa! Siksi kirkko ja siksi jumalanpalvelus.

Kun 40 vuotta sitten asuimme Hollannissa (ja kun sodasta ja vainosta siis oli kulunut vasta 40 vuotta), sikäläisessä lehdessä uutisoitiin tutkimuksesta, joka koski takaisin palanneita juutalaisia ja heidän vastaanottamistaan. Minulle jäi pysyvästi mieleen — ja mieltä vaivaamaan — ettei kokemus aina suinkaan ollut yllättyneen riemukas. Usein se päinvastoin oli yllättävän tympeä: jaha, eikös teitä tapettukaan?

Kuulostaa karmealta eikä syyttä: sitähän se on. Miten tuommoinen on ollenkaan mahdollista? Tutkija selitti asiaa mielestäni varsin uskottavasti. Kysymys ei ollut vain siitä — vaikka raadollisimmillaan siitäkin — että pidätettyjen ja pois vietyjen juutalaisten koteja ja omaisuutta oli otettu omaan käyttöön. Omittu tuntui omalta eikä siitä olisi luopunut. Kattavin selitys oli kuitenkin siinä, että juutalaisista oli vainon myötä tullut yhä enemmän joitain toisia, jokin sellainen ryhmä, johon oma turvallisuuden tarve oli estänyt samastumasta. Naapurit olivat lakanneet olemasta meidän naapureitamme ja vielä enemmän: he olivat lakanneet olemasta meitä, ne olivat alkaneet olla niitä. Etäisyyttä ottaneet eivät enimmäkseen edes huomanneet, miten olennainen muutos heissä oli hiljakseen tapahtunut.

Vaikka tuo torjuva tympeys laantuikin muutamassa kuukaudessa, sen opetuksen on syytä jäädä elämään, kun nyt ollaan holokaustin LXXX muistopäivässä plus yksi päivä. Vaivihkainen vieraantuminen uhanalaisista ei ole pelkkää historiaa, vaan vastaava mielen mekanismi tyrkyttäytyy meihin itse kuhunkin yhä: kunhan en kuulu yhteen niiden kanssa, jotka ovat syrjäytettyjä ja torjuttuja — saati vainottuja ja sorrettuja — olen turvassa syrjäyttämiseltä, torjunnalta, vainolta ja sorrolta. Minä ja meikäläiset, toisin kuin ne ja sellaiset.

Jokainen kristitty tietää — ja jokaisen on syytä se myös muistaa ja sitä todellistaa — että Kristuksen seuraaminen vie aivan toisenmoiseen todellisuuteen. Jos jokin on ihan vesiselvää, niin se on kaikkien sulkeminen siihen saman arvonannon ja ihmisarvon tunnistamisen piiriin, joka Jeesuksen toiminnassa kertautumalla kertautuu. Sinä aikana oli uutisarvoista näyttää, että lapset, naiset, vammaiset, sairaat ja julkisyntiset ovat meitä. Myös nyt meitä ovat me kaikki jumalanluomat.

Sekin tuli aikoinaan näkyväksi, että meitä ovat myös samarialaiset ja roomalaiset ja kanaanilaiset — siis vierasheimoiset ja toisuskoiset. Tämä on meidän kristittyjen jatkuva oma kotiläksy, mutta Turussa me opettelemme olemaan meiksi, siis olemaan ihmisiksi, kukin oman uskontomme pohjalta. Kun me jatkuvasti tapaamme, me emme voi olla toisillemme vain joitain toisia vaan juuri meitä. Kun me lähdemme yhdessä rauhankävelylle, me tunnustamme yhdessä, mitä meidän kaikkien rauhaan kuuluu. Me kävelemme poispäin kaikista maailman auschwitzeista ja kohti kaikille kuuluvaa rauhan, turvallisuuden ja ihmisarvoisen elämän maailmaa. Kohti seuraavia ja parempia päiviä.

Yhteisessä työssä rauhan puolesta ja elämän puolella

Ei ole ensimmäinen kerta, kun Turun päivä osuu yksiin sen pyhäpäivän kanssa, jota nimitetään ”syksyn pääsiäiseksi”. Oli se sitten sattumaa tai suorastaan johdatusta, kotikaupunkimme vuosittaista juhlaa vietetään juuri silloin, kun kirkoissa nostetaan tavallistakin selväsanaisemmin esiin toivo, uudistuminen ja elämän voittaminen. ”Niin kuin Isä herättää kuolleet ja antaa heille elämän, niin antaa myös Poika elämän kenelle tahtoo.” Ja kaikillehan, itse kullekin, hän tahtoo. Paitsi koko maailmalle hän tahtoo antaa elämän myös koko kaupungille, meille täällä Turussa.

Vaikkei tämä sunnuntai olekaan ensimmäinen, jona syksyn pääsiäinen ja Turun päivä limittyvät toisiinsa, juuri näihin viime aikoihin ja nimenomaan tällä kerralla kysymys elämästä ja toivosta — pääsiäisen lahjoista — on vaativampi kuin se on tavannut olla. Jo tänään luetun ensimmäisen raamatuntekstin avaus, profeetta Jesajan julistuksen ja ylistyksen alkusanat, kertoo, mikä elämää ja toivoa nyt kyseenalaistaa: ”Herra, sinä valmistat meille rauhan.” Toisin sanoen: valmista meille rauha; me tarvitsemme rauhaa; anna rauha tälle maailmalle, joka näyttää painuvan yhä syvemmälle väkivallan kierteeseen.

Noita pyyntöjä, noita tuollaisia sanoja voisi pitää myös yrityksenä — ja vähän kömpelönäkin yrityksenä — ulkoistaa oma vastuunsa lykkäämällä sen näennäisen ylevästi Jumalalle. Jesaja jatkaa kuitenkin oitis: ”Myös se on sinun tekoasi, niin kuin kaikki mitä me olemme saaneet aikaan.” Jumalan työ ja ihmisten teot eivät sulje toisiaan pois. Kun me rakennamme rauhaa — ja sitä meidän on jatkuvasti ja tinkimättä tehtävä — me olemme itse Jumalalla töissä. Kun Jumala ”valmistaa meille rauhan”, se rakentuu meidän keskuudessamme, meissä ja meidän kauttamme.

Mitä yhdessä tekemiseen ja yhdessä aikaan saamiseen tulee, sen tiiviimpää yhteistä työtä ei olekaan kuin se, minkä Jeesus tiivistää: ”Mitä Isä tekee, sitä tekee myös Poika.” Sellainen samuus siinä vallitsee, että Kristuksesta me voimme ilman muuta ja ihan suoraan nähdä ja lukea ja kuulla, mitä intressiä Jumalalla meidän suhteemme on. Ja senhän me myös jo kuulimme: ”niin antaa myös Poika elämän”. Hän antaa elämän — ei vain kevään pääsiäisenä, valon voittaessa ja kylmyyden väistyessä, vaan myös syksyn pääsiäisenä, sadonkorjuun, asettumisen ja arjen keskellä.

Jumalan viimeinen sana vie taivaan ilotanssiin

Ei ”syksyn pääsiäisestä” turhaan puhuta. Se alleviivaa oikein hyvästä syystä, ettei elämäntunto — ja jopa elämänilo — ole lyhykäinen tunne-elämys, ettei pääsiäinen ole pelkkä pääsiäisyö tai pääsiäisaamu tai enimmillään kahden päivän juhla. Kun ”Poika antaa elämän”, hän on tehnyt sen kerta kaikkiaan, siitä alkaen ja loppuun asti. Elämä ja toivo löytävät perustan siitä, mitä jo on ja mihin koko ajan voi luottaa; niihin ei vain kurotella. Rauhaa ei vain rakenneta ja koeteta luoda kuin tyhjästä, vaan sen rakenteet ja muuttumaton rauhan mieli ovat jo olemassa.

Syksyn pääsiäinen kertaa, mitä ensimmäinen kevätpääsiäinen pysyvästi muutti. Enää ei turmiovalloilla ole viimeistä sanaa. Ei synnillä, kuolemalla eikä perkeleellä. Ei tarkoituksettomuudella, ei yksinäisyydellä eikä mielettömyydellä. Ei vihalla, kaunalla eikä katkeruudella. Ei millään, mikä yrittää viedä oikeuden valoon, iloon ja rakkauteen. Ei millään, mikä haluaisi estää toteuttamasta oikeudenmukaisuutta, todellistamasta armoa ja ottamasta yhteyteen.

Aika hienoa. Itse asiassa niin hienoa, että sitä on vaikea pukea sanoiksi. Tuskin siinä on sen koommin paremmin onnistuttukaan kuin kristillisen kirkon aivan ensimmäisinä vuosisatoina. Moni muistaa Khrystomoksen aina yhtä hehkuvan pääsiäissaarnan, mutta meidän kelpaa kuunnella myös Hippolytos Roomalaista: ”Oi taivaan ilotanssi! Oi Hengen juhla! Oi Jumalan pääsiäinen, joka taivaasta lasketaan maahan ja joka nyt maasta kohoa taivaaseen, juhla, jossa kaikki luodut kohtaavat toisensa ja uudistuvat! Oi rajaton ilo, kutsu kaikille; kuoleman varjot on karkotettu ja elämä annetaan kaikille, taivaan portit on avattu, Jumalasta on tullut ihminen, että ihmisestä tulisi Jumala. Hän on murtanut rikki kuoleman kalterit, kuolleita on noussut haudoistaan, että maa olisi varma lupausten täyttymyksestä. Ja laulut ovat palanneet takaisin maan päälle.”

Ehkei siis olekaan sattumaa vaan suorastaan johdatusta, että Turun päivän syyspääsiäistä juhlitaan tänään kansanlaulu- ja kansantanssimessuna. Kun pääsiäinen oikein menee ihon alle ja kun elämäntunto menee kerta kaikkiaan veriin, se tuntuu koko kropassa. On — perustellusti — sanottu, että usko on viskeraalista, siis sisäelimiä koskevaa. Kun usko, luottamus Jumalaan, tuntuu sydämessä ja sydänjuurissa, se purkautuu lauluna ja tanssina. Se näyttäytyy kansanlauluna ja kansantanssina, koska usko on jokamiehen ja jokanaisen, aivan jokahisen. Kansantanssina ja kansanlauluna se purkautuu nähtäväksi ja kuultavaksi, koska pääsiäinen läpivalaisee arjen ja koska rauha, elämä ja toivo ovat sitä jokapäiväistä leipää, jota me jatkuvasti tarvitsemme ja siksi rukouksessa (myös tänään) pyydämme.

”Oi taivaan ilotanssi!” — ”Ja laulut ovat palanneet takaisin maan päälle.” Niin totta kuin tämä viime kädessä onkin ja niin varmaa kuin onkin, ettei turmiovalloilla ole viimeistä sanaa, toiseksi viimeisessä todellisuudessa ne painavat meitä — ja raskaasti. Kyllä se vain paikkansa pitää, mitä alkajaisiksi sanoin: juuri näihin aikoihin ja tällä kerralla kysymys elämästä ja toivosta — pääsiäisen lahjoista — on vaativampi kuin se on tavannut olla. Mutta vaativakaan kysymys ei silti ole kysymys, johon meille ei annettaisi vastausta. Näytti maailma miltä näytti, meitä se ei yllätä: kristityn elämänmuodossa yhdistyvät oikoinen realismi ja tyhjentymätön toivo. ”Viimeistä sanaa ei voida eikä saa puhua ennen viimeistä edellistä. Me elämme viimeistä edellisessä ja uskomme viimeiseen.” (Dietrich Bonhoeffer) Joka pääsiäisenä, joka syksy ja joka kevät, me palaamme kertaamaan, että maailma on mikä on ja että se ei sellaisenaan ole kaikki.

Paratiisin hurma – ja uhkaava turma

Siirak oli oman aikansa mittapuilla korkeasti oppinut. Käsityksessään maailman rakenteesta ja merenkulusta hän oli kuitenkin aikansa lapsi: aurinko kulkee rataansa, kuu muuttuu kummallisesti ja saaret istutetaan mereen, jossa polskii merihirviöitä. Siirak, kuivan maan asukas, luotti omiin havaintoihinsa ja siihen, mitä seilorit ovat hänelle kertoneet. Silti me ymmärrämme, mitä Siirakin mielessä liikkui. Maailmankuvan erilaisuus ei itse asiassa haittaa meitä ollenkaan.

Päällimmäiseksi nousee ja ylimmäksi jää Siirakin ylitsepursuileva ihastus maailmasta sellaisena kuin se on. Hän osaa ihmetellä ja lumoutua ja innostua – hänessä ei ole hiukkaakaan sellaista vanhan ja kaiken nähneen väsähtäneisyyttä mitä vaikkapa Saarnaajan kirja tihkuu. ”Kuinka ihanan näyn taivas tarjoaakaan!”; ”Kirkkaat tähdet ovat taivaan kaunistus”; ”Katso sateenkaarta ja ylistä sen luojaa” – ja lopulta: ”Mitä kerrommekin, emme pysty kertomaan kaikkea”.

Siirakin silmin katsoen me elämme tyrmistyttävän ihmeellisessä ja loputtoman ihanassa maailmassa. Ja siltähän tämä näyttää meidänkin silmillämme – meidän, joiden käsitys maailmankaikkeuden mittasuhteista on mittaamattomasti laajempi. Juuri avaruuden äärettömyyden edessä me koemme ja tajuamme, kuinka harvinaislaatuinen paikka meille onkaan annettu elettäväksi. Maapallo on sininen ja vihreä paratiisi. Sikäli kuin tiedämme, tämä on tosiasiallisista maailmoista paras – emmekä me ehkä koskaan saakaan tietoomme mitään sen kummempaa.

Paratiisillinen on tämä meidän planeettamme kaikkeen muuhun meidän tuntemaamme verrattuna, mutta kaikkien tunnettujen paratiisien tapaan sen sisällä on sen oma uhka. Me tiedämme ja tunnemme sen – meidän ei kannata yrittää syyllistää käärmettä eikä mitään eikä ketään muutakaan – koska itsehän me tämän paratiisin ongelmalaji olemme. Meitä niin paljon ja meidän elämäntapamme on niin kuluttava, että meidän paratiisimme hengittää raskaasti, yhä raskaammin. Toisaalta me kuitenkin olemme sellainen laji, joka on syönyt myös hyvän tiedon puusta eikä vain pahan: me ymmärrämme, missä olemme. Niinpä me etsimme paluureittiä parempaan tasapainoon paratiisin muiden asukkaiden kanssa.

Oseaaninen yhteys

Eikö vain jokainen purjelaiva, joka näinä päivinä on töijannut Aurajoen rantaan, olekin tämän tietoisuuden symboli ja merkki siitä, että me ymmärrämme olevamme osa luomakuntaa? Tuulen voima ja suunta ovat mitä ovat: ihminen ei vaadikaan hallita kaikkea eikä kulkea mistä tahansa milloin tahansa. Miksi me, poikkeuksetta, koemme purjehtivan laivan kauniiksi? Kaiketi ainakin siksi, että se kertoo sellaisesta asennoitumisesta ja sellaisesta ajasta, jolloin ihminen oli osa kokonaisuutta. Tuulessa ja tyvenessä, kotisataman ja määränpään välissä, taivaan ja meren välissä me olemme vieneet vain itsemme kokoisen tilan.

Olla ”osa suurta kaikkeutta” on perustavanlaatuinen tarve, johon merellä on sanottavansa; kun Siirak toteaa, että merellä ”on kaikkea ihmeellistä, hänen ihmetöitään”, kaikkein ihmeellisimmistä päästä on tämä kuulumisen kokemus. Keskustelin Rotterdamin satamassa kerran erään merimiehen kanssa merielämästä. Hänen kuvauksensa merielämän hienosta hetkestä jäi mieleen. ”Kun on ajettu pari kolme päivää Tyynellä merellä eikä ole näkynyt mitään muuta kuin merta ja on aamuvahdissa komentosillalla ja keittää perämiehelle ja itselle kupit kahvia ja menee sitten kannelle istumaan ja juo hiljakseen kahviaan ja aurinko nousee…” Tähän voisi jatkaa Siirakin sanoin: ”Kun aurinko nousee, se julistaa tullessaan, kuinka ihmeellinen se on. Se on Korkeimman luoma!”

Tuollaista ykseyden kokemusta tavataan nimittää ”oseaaniseksi” eikä varmaankaan sattumalta. Ihmisellä on taipumus löytää paikkansa juuri merellä (ehkä semminkin valtamerellä), tajuta se mihin kuuluu ja kokea se minkä osa on. On tavattu sanoa, että ”merellä ei ole ateisteja”. Ei ole kysymys vain siitä (vaikka siitäkin), että myrskyssä ihminen etsii turvaa Jumalasta. Ajatus on syvempi ja laajempi. Merellä ihminen yhä vain suostuu niin luomakunnan osaksi kuin Luojan kumppaniksikin – eikä edes vain silloin, kun hän seilaa purjein, vaan myös silloin, kun laivaa liikuttavat koneet.

Meren ja kristityn elämänmuoto

Niinpä ei herätäkään ihmetystä, missä ja keiden parissa kristillinen kirkko syntyi. Sen ensimmäinen alku oli Galilean meren kalastajissa, joita myöhemmin kutsuttiin apostoleiksi. Näiden Jeesuksen ensimmäisten seuraajien Kristus-uskosta muovautui itäisen Välimeren satamien merimiesten ja muiden matkaajien keskuudessa kristinusko sellaisena kuin me sen tunnemme. ”Meren elämänmuoto” pohjustaa kristillistä elämänmuotoa – tai muuntuu sellaiseksi ilman selvää rajaa.

Meren elämänmuoto ja kristityn elämänmuoto ovat myös siinä suhteessa yhtäläisiä, että ne edustavat lahjomatonta realismia. Täydellisyyttä hipova kauneus ja oseaaninen yhteenkuuluvuus ovat totta – mutta niin ovat myös väistämätön kärsimys ja äärimmäinen uhanalaisuus. Kun me kuljemme Auran rantaa ja katselemme purjehdusmerenkulun päivän puolta, meidän sopii muistaa myös kaikkea pimeää. Isänisäni äidinäiti syntyi merimiehen tyttäreksi; hän jäi viisivuotiaana isästään orvoksi, kun tämä haudattiin Välimereen Marseillen edustalle. Isäkään ei ollut nähnyt omaa isäänsä kuin viimeksi kuusivuotiaana: tämä lähti tuolloin merelle koskaan palaamatta. Edellisessäkin sukupolvessa kuolinaika ja -paikka jäävät hämäriksi. ”Purjehtijat kertovat meren vaaroista, ja kuulemamme kummastuttaa meitä”, muistuttaa jo Siirak.

Elämän kauneus ja kauheus ovat toistensa erottamaton pari, minkä niin meri yleensä kuin kristillinen usko erikseen osoittavat. Mitä tästä muutakaan voisi sanoa kuin toistaa runoilija Risto Rasan sanoin: ”Elämä, kuin kansakoulun paha puuro niin hyvässä keitossa, että sitä aina haki lisää.” Tai lisätä enää vain sen, mihin Siirak lopettaa: ”Mitä kerrommekin, emme pysty kertomaan kaikkea. Lopputulos on tämä: Hän [siis Jumala] on kaikki.”

Sielu, unelmat ja päämäärät vahingoittuvat yhdessä

Eräänä iltapäivänä pari viikkoa sitten katselin televisiosta dokumenttia Göran Schildtistä. (Eläkeläinen voi semmoista iltapäivällä tehdä ja sitä paitsi eläkeläinen ei aina oikein tiedä, miten televisiota katsellaan muulla tavalla kuin ikään kuin suorana, silloin kuin sieltä jotakin tulee.) Ohjelma oli noin kolmenkymmenen vuoden takaa, niiltä ajoilta, kun Munkkiniemen kirkko oli neljissäkymmenissä, ja Schildt pohti pitkään maailman tilaa ja muutoksia. Hänelle oli selvää, kuinka ympäristö oli kärsinyt ja kärsi ihmisen toiminnasta. Mutta sitten hän jatkoi, ettei vain siitä ole kysymys. Samaan aikaan on toteutunut myös meidän ”unelmiemme ja päämääriemme vahingoittuminen”.

”Mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omakseen koko maailman, mutta saisi sielullensa vahingon?” – noin kuului tämän sunnuntain evankeliumitekstin keskikohta juuri noihin dokumentin aikoihin saakka. Vuodesta 1992 alkaen on puolestaan kysytty, ”mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman mutta menettää sielunsa”. Itse asia ei siitä kuitenkaan miksikään muutu. Jos sielulle käy huonosti, ”se saa vahingon”, sitä ei mikään korvaa, ”sen menettää”.

Muut kuulemamme Raamatun tekstit vihjaavat – tai sanovat koko lailla suoraan – että nimenomaan pyrkimys ”voittaa maailma”, juuri yritys saada itselleen ja omakseen mahdollisimman paljon maailman hyvyyksiä, on äärimmäisen riskaabeli: ”Ne, jotka tahtovat rikastua, joutuvat kiusaukseen ja lankeavat ansaan, monenlaisten järjettömien ja vahingollisten halujen valtaan, jotka syöksevät ihmiset tuhoon ja perikatoon.”

Sielua ei parane parannella

’Sielu’ on sikäli jo kärsinyt yhteisen vahingon, että se on kielenkäytöstä – ja siis ajattelusta – lähes menetetty. Kukapa enää kysyisikään, ”kuinka on sun sielus laita”, niin tarpeellista kuin sellaiseen itsetarkasteluun olisikin yllyttää. Kaiken syväteologisen sielupohdinnan ohitse, alitse ja sivuitse ”sielussa” on kysymys meidän olennaisimmasta ytimestämme. Sielu on se osa meitä, joka kommunikoi niin Jumalan kuin toisten ihmistenkin kanssa. Sielu on se kohta meitä, jossa me olemme tämmöisinämme, ilman hankinnaisominaisuuksia. Sielu on ihminen sellaisenaan – se tällainen ihmisminä, joka on riippuvainen niin Jumalasta, toisista kuin jopa koko luomakunnastakin.

Sielu on useimmiten kuitenkin levoton eikä se hevin tunnista riippuvaisuuttaan. Sen vuoksi ihmisen on vaikeaa asettua Timoteuskirjeen suosittamaan rauhalliseen elämänmuotoon, ”rakkauteen, kestävyyteen ja lempeyteen”. Jospa sittenkin tavoittelisin suurempaa valtaa, vankempaa varakkuutta, laajempaa näkyvyyttä, ja kiistattomampaa mainetta? Enkö silloin vain olisikin varma, että minusta ei ohikatsota, että minä kuulun joukkoon? Olisin varma, että minua arvostetaan, että minulla on vaihtoarvoa ihmissuhteiden markkinoilla.

Mutta mitä se hyödyttäisi ihmistä, jos hän tässä onnistuisikin? Minua voidaan, totta kyllä, ihailla sen perusteella, mitä minulla on, mutta se ei takaa, että minua rakastetaan siksi, kuka minä olen. Maailman voittaminen ei kartuta hyvää sielulle. Pikemminkin se vääntää sielua vinksalleen ja rasvoittaa sen. Vinoon kääntynyt ja turvonnut sieluparka tunnistaa olemisensa onnen enää vaivoin: sen on raskas kääntyä kohti Jumalaa, se tuskin jaksaa kurottautua kohti toisia eikä oikein pysty tunnistamaan luomakunnan kauneutta ja hyvyyttä saati pyhyyttä.

Kirkko pitää sielusta huolta

Sen vuoksi – sen vuoksi, että meidän lepattavat sielumme tarvitsevat tukea ja voimaa ja rohkaisua ja sitkeyttä – sen vuoksi tässä Tiilipolun alamäessä on jo ihmisiän ollut tämmöinen kirkko. Alkujaan seurakuntatalo, ulkoasultaan jokseenkin huomaamaton, mutta peruspointiltaan sitäkin huomattavampi. Vuosikymmenestä toiseen se on muistuttanut ja muistuttaa sekä silkalla olemassaolollaan että kaikella sillä, mitä sen suojissa tapahtuu, että kysymys ei ole määrästä, vaan laadusta; että hyvä elämä on annettua eikä hankittua; että ihmisen paikka on Jumalan, toisten ja luomakunnan yhteydessä eikä pyrkimyksessä omaehtoisuuteen, yläpuolelle tai irralleen; että kysymykseen ”rakastetaanko minua” ei ihailluksi tuleminen vastaa. Tai siis, yksinkertaisesti, tämä kirkko ei väsy kysymästä elämän kokoista tai jopa sitä suurempaa kysymystä: ”Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman mutta menettää sielunsa?”

Meistä itse kukin on saanut tästä kaikesta hyvästä osansa. Molemmat poikani on kastettu täällä (kun minut itseni kastettiin, seurakuntataloa ei vielä ollut ja ehkä minut kastettiin kotona Puistotiellä). Juuri kastehan se ottaa mukaan siihen taivasten valtakunnan vaihtoehtoiseen logiikkaan, jota tämän sunnuntain evankeliumi ja tämä kirkko vastaansanomattomasti edustavat. Puolisoni on vihitty lehtoriksi juuri tähän kirkkoon. Ja kun lähdimme töihin Rotterdamin merimieskirkkoon, täällä meidät siunattiin matkaan. Ja palattuani tulin myös pyrkineeksi tänne kirkkoherraksi, vaikka prosessin pitkittyminen ja mutkistuminen sitten käänsikin pään ja tässä saarnatuolissa seisominen tuo mieleen myös nolostuttavia muistoja… Mieluummin muistelenkin vaikka sitä, kuinka vaikeaa aikoinaan oli ehtiä Rakuunantieltä kirkkoon edes yhdeksitoista; monesti silloin ajattelin isäni periaatetta, että vaikka alusta vähän myöhästyisikin, synnintunnustuksessa on joka tapauksessa hyvä syy olla mukana.

Muistot ovat monet ja monilla ne liittyvät juuri elämän käännekohtiin. Syntymään ja kuolemaan, konfirmaatioon ja avioliittoon vihkimiseen. Eikä syyttä, koska juuri niissähän elämä peilautuu semmoisuudessaan ja me näyttäydymme tämmöisyydessämme. ”Emme me ole tuoneet mitään mukanamme maailmaan emmekä voi viedä mitään täältä pois”, huomauttaa Timoteuskirje elämän alusta ja lopusta. Joskus viime vuosituhannen puolella minulle jäi mieleen kokeneen rovastin toteamus, joka koski käännekohdista ennen muuta kuolemaa: ”Ei silloin kysytä, mitä on saatu aikaan, vaan miten on rakastettu.” Tänään saman asian voisi pukea sanoiksi niinkin, ettei elämän käännekohdissa kiinnosta, mitä maailmassa on voitettu, vaan kuinka on rakastettu. Siitä kuinka on rakastettu on nimittäin kysymys, kun kysytään ”kuinka on sun sielus laita” tai kun halutaan varjella sielua vahingolta. Sielu, joka rakastaa, on terve ja sielu, jota rakastetaan, pysyy kunnossa. Mitä syvemmin ihminen elää rakkaudessa, sitä pienempi on riski ”menettää sielunsa” (1992) tai edes ”saada sielullensa vahingon” (1938).

Sielu viihtyy rakkauden ja olennaisuuksien elämänmuodossa

Puhe rakkaudesta on puhetta uskon elämänmuodosta; rakkaus ja usko ovat tällä kohdin keskenään vaihtoisia. Niinpä kun Timoteuskirje kehottaa pyrkimään ”rakkauteen, kestävyyteen ja lempeyteen”, se jo ennen näitä yllyttää pyrkimään ”nuhteettomaan elämään, hurskauteen ja uskoon”. Mitä kaikkea usko onkaan, se on luottamussuhde. Usko on luottamusta siihen, että me elämme rakkaudessa – Jumalan nimittäin – ja että me elämme rakkaudesta – nimittäin toinen toisiimme. Siksipä juuri usko on se ja sellainen mielenlaatu, joka rauhoittaa meidät luottamaan siihen, ettei kenenkään tarvitse yrittää parannella minuuttaan eikä koettaa kelpuuttaa itseään maailmalta haalittujen ja hankittujen lisukkeiden turvin. Ilmankos Timoteuskirje tiivistääkin: ”Usko on suuri rikkauden lähde, kun tyydymme siihen mitä meillä on.”

”Usko on suuri rikkauden lähde, kun tyydymme siihen mitä meillä on.” Kun Göran Schildt tunnisti ”unelmiemme ja päämääriemme vahingoittumisen”, hänkin ajoi takaa suurempaa yksinkertaisuutta, syvempää tyytymistä ja jo Ateenasta ja Jerusalemista alkaneen kulttuuriperinnön tunnustamista. Munkkiniemen kirkko oli tuolloin siis vasta nelikymppinen, mutta nyt kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin tarve tuollaiseen ”olennaisuuksien elämänmuotoon” on entistäkin ilmeisempi.

Matteuksen evankeliumi ja kirje Timoteukselle – ja siis tämän pyhän tekstit – kirjoitettiin jo hyvän aikaa ennen Munkkiniemen kirkon perustamisesta alkavan ajanlaskun alkua. Kuten myös tänne aikoinaan rantautuneet sisterssiläismunkit hyvin tiesivät, noissakin kirjoituksissa (niin kuin monissa muissakin) oli olennaiset suuntaviivat sellaiselle elämänmuodolle, jota ei tarvitse hävetä viimeiselläkään rannalla eikä Ihmisen Pojan päivänä. Mutta nyt se on juuri tämä kirkko ja juuri sen elämänyhteys, jossa ei väsytä kysymästä ”mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman mutta menettää sielunsa” eikä kyllästytä antamaan vastaukseksi viisautta: ”usko on suuri rikkauden lähde, kun tyydymme siihen mitä meillä on”.